Tällä sivustolla käytetään evästeitä käyttö­kokemuksen parantamiseksi. Lisätietoja.
Etusivu Uutiset KS-digi Tapahtumat Boksi Kuvat Blogit Ajankohtaista
Lounaalle KangasallaLounaalle Kangasalla

Kotona kaikem paree

Kolumni - 25.4.2018 kello 7.01
Marja-Liisa Manka

Kotona kaikem paree, tuumasi mieheni, kun palasimme Thaimaasta tuttuun sateiseen ja tuuliseen keliin. Ilmaa on täällä helppo hengittää verrattuna kosteaan 37:n lämpöasteeseen ja meren 33:n kuumuuteen. Vesijärvessä ei lillu mehupillejä, kumilenkkejä, muovipulloja tai ihon polttavia meduusoita. Ympäristö on muutenkin siisti eikä täynnä hylättyä roinaa.

Ensimmäisenä iltana istuimme meren rannalla tähti­taivaan alla tyhjässä ravintolassa ja katselimme viereiseen ihan täyteen. Tuonne on joku ilta mentävä. Sen teimmekin. Halusimme paistettua kalaa. Tarjoilija näytti kalliomeriahvenen kuvaa, on hyvää, hän kehui. Lisukkeeksi tilasimme naapuripöydästä keksimäämme riisiä ananaksenpuolikkaassa ja jotain elämänlangansukuista ruohoa.

Kala tuotiin pöytään. Ällistyimme. Kävin siihen käsiksi lusikan kanssa, muita ruokailuvälineitä kun ei ollut, mutta eihän se pystynyt kaivamaan mitään kuivuuttaan kopisevasta kalasta.

–Minähän olen kalamiehen tytär, johan on kumma, jos en saa tästä jotain irti, uhosin sisuunnuksissani ja aloin repiä sitä lusikan ja käsien voimalla saaden aikaan jonkinlaista tuhoa, mutta en syötävää.

Siinä vaiheessa tarjoilija oli nähnyt ponnisteluni ja toi minulle jo veitsen. Mutta en­sim­mäis­tä kertaa elämässä, vaikka kalamiehen tyttärenäkin, piti sanoa, ei tule mitään. Kalanliha oli kuivunut selkärankaan kiinni. Kutsuin tarjoilijan, miten tätä syödään? Hän ei ymmärtänyt, toi mukanaan isomman kihon, joka opasti: sitä pitää purra.

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Hyppää mukaan KS100-juhlavuoteen!

Neuvosta vaarin ottaneena vaari pisti ruodot suuhunsa ja alkoi pureskella rapisevia selkäruotoja. Minä, joka rakastan tippaleipiä, kuivuneita broilerinluita ja uunimuikkuja, jouduin luovuttamaan. Niin hänkin. Yritimme täyttyä riisistä ja ruohosta.

–Olen pahoillani, että kala oli kovaa, teidän pitää seuraavalla kerralla tilata höyrytettyä kalaa, sanoi pomo ovella hymyillen.

–Sitä kertaa ei tule! Emme ikinä tule tähän paikkaan, tiuskaisin varmaan savutkin sieraimista syöksyen.

Pian kuitenkin nauroimme kapakalaelämykselle. Ehkä olimme vain rajoittuneita?

–Mennään italialaiseen jäätelömyymälään, ehdotti syntymäpäiväsankari. Minua ei tarvinnut kauaa houkutella. Pian edessämme seisoikin muhkeat kolmen pallukan annokset banaanilla ja kermavaahdolla höystettynä.

Jotain jäimme kuitenkin kaipaamaan reissulta: oransseja liekkipuita, keltaisia kultasateita, monenkirjavia bougainvilleoita ja hotellin rantaportin leveästi hymyilevää porttivahtia, jonka kanssa vaihdoimme päivittäin ajatuksia. Yhtenä aamuna kävelyltä tullessa kuulimme hänen hyräilevän itsekseen. Miksikö?

–Minun sydämeni on onnellinen! Saan tehdä työtä, palvella asiakkaita ja huolehtia heidän turvallisuudestaan. Olen nuori, 47 v. eikä harmaata ole ollenkaan tukassa. Katsokaa! Olen aina onnellinen. Kaikki eivät.

Siitäkin huolimatta, että hän seisoo koko 12-tuntisen työpäivänsä. Lomapäiviä ei ole viikkotolkulla, vaan vain muutama vuoden mittaan uskonnollisten tilaisuuksien yhteydessä eikä palkkaakaan voi kehua.

Kommentoi / Keskustele aiheesta
Hyppää mukaan KS100-juhlavuoteen!
~
Takaisin ylös