Miten minusta on tullut minä

0

Kouluasiat keskusteluttavat jälleen Kangasalla. Omat henkilökohtaiset koulumuistoni nousivat pintaan, kun kuulin radiosta Yleisradion kuuntelijoiden kirjoittamia hyviä ja huonoja kokemuksia musiikista ja sen opetuksesta.

Minulle, kuten Ylen kyselyyn vastanneillekin, ylivoimaisesti traumaattisin kokemus on ollut laulukoe muun luokan edessä. Sillä murskattiin monen ujon ja luonnostaan hiljaisen koululaisen itsetunto. En ymmärrä, miksi piti laulaa, kun muitakaan taiteeseen tai luovuuteen liittyviä aineita ei arvioitu vastaavalla tavalla.

Tykkäsin laulaa yhdessä luokan kanssa. Muistan vieläkin miten rytmi tempaisi mukaansa ja sanat ruokkivat mielikuvitustani: ”On tiklivarpu lahjakas ens viulun soittaja ja ystävänsä peipponen säestää toisella” Näitä koulussa opittuja lauluja rallattelin myös kotona.

Ala-asteen opettajat eivät arvostaneet lauluintoani kuin kuutosen verran. Ekan ja tokan luokan opettaja kannusti koululaisia laulamaan lupaamalla numeroksi vähintään seiskan, jos laulaa kaksi laulua. Voitin ujouteni ja lauloin kahdesti. Ehkä ajattelin jo silloin, että kova työ ja itsensä ylittäminen kannattavat. Opettajan antama lupaus oli minun kohdallani sanahelinää. Hän kirjoitti todistukseeni kuutosen.

Laulutaitoni saattoi olla oikeasti kuutosen tasoa, mutta se ei silti oikeuttanut opettajaa rikkomaan lupaustaan. Hän kannusti laulamaan, mutta ei kuitenkaan arvostanut tekoani.

En kokenut koulussa, että toiset oppilaat olisivat kiusanneet minua. Kerran ala-asteella ylemmän luokan poika heitti piponi koulun sisääntulokatoksen päälle täysin yllättäen ja tahallaan. Tästä suivaantuneena painoin pojan lumihankeen ja annoin lumipesun, vaikka olin pienempi. Yläluokan opettaja näki tapauksen ja arvioi vain minut syylliseksi. Rangaistuksena minun piti kiivetä katolle noutamaan piponi. Se olisi ollut pienelle tytölle melkoinen haaste. Sain tilanteessa tukea koulun talonmieheltä. Kimmo oli nähnyt tapauksen, kertoi tosiasiat, haki tikapuut ja nouti piponi.

Kertomani kaksi tapausta eivät jääneet ainoiksi, jolloin koen tulleeni kohdelluksi ala-asteella opettajien taholta epäoikeudenmukaisesti. 1970-luvulla henki oli toinen kuin nyt. Opettajan asema suhteessa oppilaaseen oli vahva eikä epäkohdista puhuttu saati että niitä olisi käsitelty virallisella taholla.

Kun perheet nostivat yläasteikäisten ylipitkät koulumatkat julkisuuteen Ajankohtaisessa kakkosessa, saimme me nuoremmat sisarukset huomata, että jonkun varpaille on astuttu. Omalla kohdallani koulumenestys parani sitä mukaa kun koulun etäisyys kotikuntaan piteni.

Olen törmännyt samaan epäkohtaan eri yhteyksissä myös aikuisena. Tilanteisiin sopii hyvin sanonta: puhutaan yhtä, tehdään toista. Esimerkiksi Kangasalan kaupunki kertoo arvostavansa maaseutua ja kyliä, mutta keskittää voimavaransa taajamien kehittämiseen.

Ikävät kokemukseni koululaisena eivät onnekseni nujertaneet minua. Voi olla, että olen saanut niistä jopa voimaa. Kun huomaan itse epäkohdan tai joku sellaisesta minulle kertoo, olen melko hanakka ottamaan asian esille ja vaatimaan korjausta.
Kirjelmiä ja soittoja on saanut moni.

Koulussa koetut asiat vaikuttavat meihin loppuelämän ajan. Itse sain vaikeissa tilanteissa tukea ja apua talonmies Kimmolta ja keittäjä Sirkalta. He ymmärsivät lapsia ja rohkenivat puuttua epäasialliseen kohteluun, jos sellaista havaitsivat.

Kommentoi

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi.