11 päivää juhannukseen | Vuosikertauutisia: Kangasalalaislähtöistä Riikka Juvosta potutti mukavasti lokakuussa 2019

0
Kangasalalaislähtöisen kirjailijan, kuvataiteilijan Riikka Juvosen essee perunoista julkaistiin Kangasalan Sanomissa 2.10.2019. Kirjailijan kuvasi Nina Mobarac, WSOY.
Kangasalalaislähtöisen kirjailijan, kuvataiteilijan Riikka Juvosen essee perunoista julkaistiin Kangasalan Sanomissa 2.10.2019. Kirjailijan kuvasi Nina Mobarac, WSOY.

Herkkusuut ovat jo ehtineet nautiskella kotimaisista uusista perunoista. Mikä sopisikaan tähän aikaan paremmin kuin kangasalalaislähtöisen kirjailija, kuvataiteilija Riikka Juvosen essee perunoista? Teksti kuvineen on julkaistu Kangasalan Sanomissa 2.10.2019.

Oi ihana perunamaa!

Multa tuoksuu. Tarttuu kokkareina saappaisiin. Auki käännetystä vaosta tummuneitten varrentynkien seasta nousee esiin lapsen nyrkin kokoisia mukuloita.

Sormi osuu iljettävästi mätään siemenperunaan mutta siitä viis, pian koppa on taas täynnä ja sen saa käydä tyhjentämässä rattaille ja taputtaa samalla aisojen välissä torkkuvaa Poku-ruunaa.

Perunapellolla on mukavaa. Vaatteita ei tarvitse varoa vaan saa olla reilusti sotkuinen, hiukset huiskin haiskin, multaviiruja poskilla.

Lapset uurastavat yhdessä aikuisten kanssa, nuoret ja vanhat, ripirinnan. Perunannostotalkoissa tarvitaan jokaisen panosta.

Kylmä pohjoistuuli tukistaa jo metsänrajaa ja taivaalla vilistää lyijynharmaita pilviä. Tavelan maukkaudestaan kuuluisan keltaisen, kiinteämaltoisen Vesijärvi-lajikkeen sato on saatava kellariin suojaan pian alkavilta lumisateilta ja pakkasilta.

Ennen koululaisilla ja varusmiehillä oli syksyllä perunalomaa.

Se kertoo, kuinka tärkeällä sijalla peruna eli perna eli pottu eli potaatti oli suomalaisessa ruokahuollossa. Tosin vasta 1800-luvulta lähtien. Sitä ennen pisteltiin poskeen naurista.

Peruna on kotoisin Andien rinteiltä, nykyisen Perun tietämiltä missä sen villi kantamuoto tunnettiin jo noin 10 000 vuotta sitten. Paikallisväestön ruokavalioon ravitseva ja vitamiinirikas eines oli kuulunut tuhansia vuosia ennen kuin siitä kuultiinkaan Euroopassa.

Kun espanjalaiset saapuivat 1500-luvulla valloittamaan Etelä-Amerikkaa, he törmäsivät ihmekasvikseen, joka suojeli intiaaneja puutostaudilta, joka oli konkistadorien ja laivamiehistön riesana pitkän, niukkaruokavalioisen merimatkan aikana.

Huomiosta innoissaan he lastasivat purjelaivojensa uumeniin ryöväämiensä kulta-aarteiden ja asteekki- ja inkakuninkaitten ihanan karmiinipunavärin lisäksi röykkiöittäin perunoita.

Konkistadorien mainospuheista huolimatta potaatti ei saavuttanut vanhalla mantereella kuitenkaan heti suosiota. Alkuun patattaa (esp.) viljeltiin vain Kanariansaarilla, jonne laivat lasteineen ensin poikkesivat ja sitten varovaisesti muualla Espanjassa.

Keski-Euroopassa sitä vieroksuttiin aina 1700-luvulle asti, jolloin sen loistavat ominaisuudet työväen ja armeijojen muonittamisessa huomattiin.

Suomeen ensimmäiset potut saapuivat 1730-luvulla Fagerviikin kartanoon Inkooseen palkattujen saksalaisten peltiseppien muassa.

Varsinainen maihinnousu tapahtui sittemmin Ruotsin ja Preussin välillä vuosina 1757–1762 käydyn Pommerin sodan seurauksena.

Suomalaiset ruotusotilaat olivat tutustuneet saksanmaalla perunaan, jota siellä kasvatettiin vallan kuninkaan käskystä.

Sodan päätyttyä ne onnekkaat urhot, jotka eivät olleet kaatuneet, joutuneet vangiksi tai nääntyneet kulkutauteihin, pakkasivat hyväksi vatsantäytteeksi ja oivalliseksi viinanpolton raaka-aineeksi toteamiaan mukuloita reppuihinsa kotiin viemisiksi.

Härmässäkin maapäärynälle –kuten perunaa ruotsin jordpäronin mukaan alkuun kutsuttiin – nyrpisteltiin.

Siitä, että se löysi tiensä pontikkapannuista ruokapöytiin, käy kiittäminen papistoa, joka alkoi urakalla kasvattaa sitä kappalaistalojen peltotilkuilla ja puhua sen ravitsevuuden ja keripukilta suojelevan vaikutuksen puolesta saarnastuoleissa.

Vaikka peruna on ollut viljelykasvinamme paljon lyhemmän aikaa kuin vaikka ruis, siitä on tullut osa kansallista kulttuuriamme ja mielikuva-aarteistoamme.

Punainen tupa ja perunamaa ovat itsenäisyyden ja turvatun tulevaisuuden symboli. Kun olemme harmissamme meitä potuttaa ja kun jokin asia on vaikea käsitellä, se on kuuma peruna.

Ilkeät ihmiset taas ovat pottumaisia ja antaessamme heille takaisin samalla mitalla maksamme potut pottuina.

Perunasäkki on paitsi juuttipussi myös tunkkainen ja ahdas asenne, joka tukahduttaa ilon ja luovuuden.

Samaa virkaa toimittavat perunakellari ja perunakuoppa, joiden homeentuoksuisesta pimeästä on muistijälki ainakin meidän vanhempien sukupolvien mielessä.

Pottunenän hyväksymme lempeästi osaksi itäbalttilaista perimäämme osoittaen samalla, että osaamme nauraa itsellemme.

Perunanvarren kukkiminen todistaa, että jokainen on kaunis omalla tavallaan. Pirkanmaalainen sananparsi vuorostaan toteaa: Kyllä mies muijan ottaa, jos vaan kuopassa perunoita on.

Maalla naljaillaan kesäsateen tekevän hyvää naapuritalon kuiville heinille- ja meirän perunoille.

Sekin tiedetään, ettei vellillä jaksa kuin kujalle asti, puurolla puolivälihin, mutta perunalla jaksaa perille asti.

Peruna on perinneherkku, joka kruunaa hämäläisen pitopöydän vaikkapa mehevän pernalimpun ja erityisesti jouluun liittyvän imelletyn perunalaatikon eli tuuvinkin muodossa.

Kesäkauden gurmeetaivaan taas avaavat uudet perunat, joiden kiehuessa tillivedessä jo tuoksukin nostaa suven kielelle.

Ja ah, uuniperuna, siitä tuli 2000-luvun alkupuolella suorastaan poliittinen ilmiö pääministeri Matti Vanhasen makumieltymysten myötä.

Menneinä vuosikymmeninä peruna on saatellut loistavan koulujärjestelmämmekin voittokulkua.

Koulukeittoloiden ”kumiperunoiden” voimalla on istuttu oppitunneilla, tahmealla itsetehdyllä perunaliimalla askarreltu ja muotoon leikatulla raa`alla perunalla paineltu koristekuvioita paperiin ja – voiko se olla mahdollista – valkoiseen essukankaaseen!

Niin rakas kuin peruna on meille ollutkin, nyttemmin se on menettänyt suosiotaan. Nykysuomessa syödään pottua puolet siitä mitä 1960-luvulla.

Ruokakorissa sen ovat korvanneet pasta, riisi, nuudelit ja bataatti, vaikka se on ruokaisuuteensa nähden vähäkalorista, sisältää runsaasti C- ja B-vitamiinia ynnä tärkeitä hiven- ja kivennäisaineita ja sen hiilijalanjälki on piskuinen.

Lisäksi Suomen siemenperunakeskuksen kehittämän uuden menetelmän mukaan tulevaisuuden pottu voi kasvaa huippuekologisesti jopa ilmassa!

Tavelan nykyinen isäntä Harri Oesch kertoo, ettei lapsuusmuistojeni lämminhenkisiä perunatalkoita kuitenkaan ole enää näkyvissä koska tilojen yhteisestä kotitarveviljelystä on luovuttu.

– Se on ollut suuri murros perunankasvatuksessa!”

Murros muussakin. Yhteispottumaat olisivat hyvä lääke somekinaan, eriarvoistumiseen ja kotoutumisongelmiin.


Oletko tutustunut Riikka Juvosen kirjoihin? Kurkkaa Piki-kirjastojen saatavuus.

Tästä pääset KS-juhannuskalenterin etusivulle kurkkimaan muihinkin luukkuihin!

Kommentoi

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi.