Pakina: Välitunnilla

Lukioisko on Kangasalan lukion oma lehti.
Lehteä kirjoittaa Kangasalan lukiolaisista koostuva kolmen hengen mediaryhmä: Ronja Aaltojärvi, Aada Lehtoniemi ja Nadia Vakaslahti.

Pakina on lyhyt, humoristinen kirjoitus ja yksi journalismin juttutyypeistä. Pakina käsittelee ajankohtaisia tapahtumia, ilmiöitä tai yhteiskunnallisia kysymyksiä. Kirjoittaja käyttää esimerkiksi huumoria, ironiaa ja liioittelua sekä parodiaa, satiiria ja sarkasmia herättääkseen huomiota tai arvostellakseen jotain. Pakina eroaa tavallisesta uutis- tai kolumnikirjoituksesta juuri sen leikkisän ja vitsikkään tyylin vuoksi.

15 minuuttia tunnin alkuun.

Jes. Tässä ehtii käymään vessassa vielä ennen tunnin alkua ja vessatkin tässä ihan luokan vieressä. No mutta. Nehän ovat molemmat varattuja. Ei se mitään. Tästä läheltä löytyy toisiakin vessoja. Kierrän tuosta hieman tällä lailla näin. Kyllä. Löytyiväthän ne. Tämä onkin vapaana. Mikä helpotus!

Ohho. Ovi auki ja sisällä koko konkkaronkka porukkaa. Kauhistus. Älkää minusta häiriintykö. Anteeksi, anteeksi. Olkaa te rauhassa. Tuolla on alakerrassakin vessoja. Minä menen sinne. Ei älkää te lähtekö. Minä menen.

Hui! Kello onkin jo noin paljon. Tunti alkaa. Hieman myöhässä, mutta sinne vaan pulpettiin istumaan. Kiemurtelen penkilläni. Käännyn ja väännyn. Kuin sienellä istuisi!

Minuutit. Valuvat. Hitaasti.

Kyllähän tässä jaksaa istua. Jaaha. Jo kolme minuuttia kulunut. Siinä olisi sitten 72 minuuttia jäljellä.

Ei. Nyt minun on mentävä. Nostanko käden ylös ja kysyn? Vai onko typerää kysyä lupaa? Eihän tämä mikään ala-aste ole! Nousenko vain ylös ja ilmoitan? Opettaja, opettaja. Ala-astelaiselta kuulostaa. Voi hitsit. (Nyt ei mene hyvin…) Ei voi mitään. Minun on mentävä vessaan, nousen ylös.

”Juuri oli välitunti. Mikset käynyt silloin?”

Lysähdän takaisin tuoliin. Sulan maahan surulliseksi lätäköksi. Hymy huulille, vaikka tunnen epätoivon iskevän. Kyyneleetkin nousevat. Eihän tässä mitään ala-astelaisia olla. Menen sitten välitunnilla kuin ainakin kunnon lukiolainen.

Vihdoin. Kellot soivat, jos täällä siis olisi sellaiset. Tarkoitan, että tunti päättyi. (Pahoitteluni, jos olin epäselvä. Ajatus ei oikein kulje…) Noniin. Terästän aivoni. Kerään keskittymiseni. Nyt sprintti. Mun on voitettava ne, oltava eka, on pakko.

Ja ovi auki! Siellähän istuu joku. No voi nyt. Ei tule edes paha fiilis sen puolesta, vaikka se alkaa parkumaan posket punaisina. Riuhtaisen viereisen oven auki. Sama porukka kuin aiemmin välitunnilla. Parahdan. Tämä on loppuni.

En ollut koskaan pahemmin miettinyt, millainen kuolemani olisi – – mutta ikinä en olisi osannut kuvitella, että kuolisin tällä tavalla. Tuijotin henki kurkussa vessan toiseen päähän, vessahengailijan tummiin silmiin, jotka vastasivat hyväntahtoisesti katseeseeni.

Olihan se sinänsä hyvä tapa kuolla: jonkun toisen sijasta, jonkun joka hengasi vessassa. Suorastaan jaloa. Olihan se sentään jotakin.

–Stephenie Meyer, Houkutus

Nimim.

”En lähde mukaan riehuntaan”