Koti Kolumni Arjen katkaisuhoitoa

    Arjen katkaisuhoitoa

    0

    Jos Hesassa on viime viikonloppuna Flow -musiikkitapahtuma, niin meilläkin on ollut sen ansiosta oikea flowshow, täydellinen ajan- ja paikantajun katoaminen. Erittäin tarpeellista katkaisuhoitoa! Saimme nimittäin pari pikkumiestä hoitoomme, jotta vanhemmat voisivat osallistua varsinaiseen festivaaliin.

    Pikkumiesten luovutus oli Riihimäen ABC:llä kuten niin monta kertaa ennenkin. Takapenkillä alkoi filosofointi, varmaan siksi, että meille oli tulossa serkkutapaaminen lauantaina. Vanhempi esikoulunsa juuri aloittanut pohti:

    – Kun me kasvatamme pikkuveljen kanssa lapsia, niin niistä tulee serkkuja keskenään. Ja isistä ja äidistä tulee mummu ja vaari. Autoa en silloin tarvitse. Sanon vaan kaiut­timeen: Santasaarentie, Pikonlinna, niin bussi vie minut perille. Päästään sitten joka viikonloppu mummu–vaarilaan.

    Johon 3-vuotias:
    – Minäkään en osta autoa, kun olen naimisissa, vaan ajan äidin autolla.

    Keksimme pysähtyä herneen­ostoon Suttisen tilalle Laitikkalassa. Yllätykseksemme löysimme sieltä vaikka mitä: lampaita, kanin, hevosia ja keppihevosia, jätskiä, vadelmia ja ennen kaikkea maissilabyrintin. Sinnehän melkein eksyi korkeiden kasvien sekaan.

    Meno jatkui kotona: ulkona pelattiin, kasteltiin kukkia ja käytiin ruokkimassa satukantoa.

    Nopeasti pikkumiehet sammuivatkin vaarin lukemaan Turre Laivakoiraan. Mummulla ja vaarillakin oli jo tuossa vaiheessa mehut pihalla.

    Seuraavana aamuna meno alkoi taas, ompelukone kaivettiin esille ja korjattiin puseron helmaa, kun yhtäkkiä kuulin 6-vuotiaan huudahduksen:
    – Nyt minä sen keksin: täällä sisällä menee akseli ja se pyörittää konetta, että tulee tikki. Vähän niin kuin polkupyörässä.

    Niin että mihinkä tautiin tarvitsen katkaisua? Siihen, joka ottaa valtaansa joka kesä. Silmät alkavat harittaa ja tuijotella ulos. Pää kuumenee, näkyykö metsässä vielä ketään? Ja kohta ei mikään pitele, on pantava ukin mummulle yli sata vuotta sitten tuoma Amerikanhuivi päähän ja menoksi.

    Taudin nimi on krooninen marjanpoimintahulluus. Sen perusta on luotu lapsena, jolloin seurattiin verhon takaa maantien kulkijoiden pyöränsarvia. Roikkuisiko niissä jo täysiä ämpäreitä?

    Joka vuosi iso saavillinen puolukkahuuppaa törötti jäisenä varastossa. Mustikat keitettiin hilloksi ja pantiin pulloihin. Hillat säilöttiin sellaisinaan lasipurkkeihin ja vietiin kellariin. Pitkä viinimarjapullorivikin sinne siunaantui.

    Tunnen muitakin sukulaissieluja. Kerran eräs luennolleni osallistunut kertoi, että hänellä se on äitynyt jopa niin pahaksi, että hän käy jo perheeltään salaa mustikassa.

    Geenitesteistä sukulaisekseni ilmoittautunut julkisuuden henkilö kertoi olevansa ihan mustikkahullu. Arveli siis perimän olevan selityksenä yhtäläisyyteemme.

    Tänäkin vuonna mustikoita on riittänyt, huhut huonosta sadosta ovat vahvasti liioiteltuja.

    Itse asiassa aikamoista ajan- ja paikantajun katoamista marjanpoimintakin saa aikaan, nimimerkillä montako kertaa ämpärinsä kadottanut ja eksynyt.

    Siis, hyvää Marjanpäivää vaan!

    Kommentoi

    Kirjoita kommenttisi
    Kirjoita nimesi tähän