Tällä sivustolla käytetään evästeitä käyttö­kokemuksen parantamiseksi. Lisätietoja.
Etusivu Uutiset KS-digi Tapahtumat Boksi Kuvat Blogit Ajankohtaista

Bää, bää pääsiäistä – Lampaanpaisti kuuluu perinteisesti pääsiäispöytään, mutta miksi?

Lampaan ja ihmisen yhteiselo alkoi jo noin 8 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua ihmisen kesyttäessä muflonin.

Uutiset - 19.4.2019 kello 8.02
Kangasalan Sanomat
Bää, bää pääsiäistä – Lampaanpaisti kuuluu perinteisesti pääsiäispöytään, mutta miksi?
Lammas löytyy monesta Raamatun kertomuksesta. kuvitus: Pauliina Lindell

Eurooppaan kesylammas saapui Lähi-idästä, missä se vaeltaa edelleen suurina laumoina nyhtäen autiomaan niukkaa ruohoa ja piikkipensaiden lehtiä. Kun kevät saa ja maisema hetken viheriöi, voi nähdä raamatullisen näyn: paimenen kantamassa vastasyntynyttä karitsaa olkapäillään.

Muinaisessa Lähi-idässä lammas on ollut iät ajat paitsi paimentolaiskulttuurin elinehto myös suosittu uhrieläin.

Vanhan testamentin Mooseksen ensimmäisen kirjan kertomuksessa Kain ja Abel, Aadamin ja Eevan pojat, kilpailevat Jumalan suosiosta. Toinen veljeksistä on maajussi toinen lampuri. Molemmat tahtovat uhrata Jumalalle parastaan. Kain polttaa alttarilla viljaa, Abel lammasta. Jahve mielistyy enemmän jälkimmäiseen ja veljeskateus alkaa.

Uhrilampaaseen viittaa myös pääsiäisen menu.

Kristillinen pääsiäinen pohjautuu juutalaisten pesahiin, jota vietetään 3 000 vuotta sitten tapahtuneen Egyptin orjuudesta pääsemisen muistoksi.

Pesah tarkoittaa sananmukaisesti ohi kulkemista. Kun faarao näännytti israelilaisia pakkotyössä päästämättä heitä vapauteen, Jumala rankaisi Egyptiä kymmenellä eri vitsauksella. Syöpäläisten, paiseiden, rakeiden ynnä muiden kauheuksien jälkeen jokaista esikoista, niin ihmislasta kuin kotieläintäkin, oli kohtaava kuolema yhtenä ja samana yönä.

Säästyäkseen tragedialta juutalaisten tuli uhrata lammas, merkitä ovipielensä sen verellä ja valmistaa se sitten ateriaksi, jonka söivät yhdessä perheidensä kanssa.

Israelilaisten vahvistaessa itseään tuhdilla ruualla, kalma kulki halki faaraon valtakunnan ohittaen vain merkityt asumukset.

Aamun valjetessa, murhenäytelmän paljastuttua, surun murtamat egyptiläiset eivät jaksaneet kiinnostua hebrealaisten orjiensa puuhista ja pako onnistui.

Kun Jeesus noin tuhat vuotta myöhemmin ratsasti palmusunnuntaina aasinvarsalla Jerusalemiin, hän saapui viettämään juuri pesahia.

Viimeinen ehtoollinen lampaanviuluineen, leipineen ja viineineen, jonka hän nautti opetuslastensa kanssa kiirastors­tai-iltana ennen vangitsemistaan, oli seder-illallinen, jota juutalaiset viettävät muistellakseen Egyptin dramaattisia tapahtumia. Ja kun me muut otamme kermakahvilla valellun, ihanasti tuoksuvan pääsiäisherkkumme uunista, liitymme mekin samaan ikiaikaiseen jatkumoon.

Nykyään lampaanliha löytää tiensä suomalaisten ruokakoriin yhä useammin. Sen on huomattu olevan paitsi maukasta ja mureaa myös trendikkäästi vähärasvaista.

Kotimaista lammasta tuotetaan erityisesti Varsinais-Suomessa, Lapissa ja Pohjanmaalla mutta suurin osa kauppojen tarjonnasta tulee kuitenkin ulkomailta, ennen muuta Uudesta-Seelannista. Vaan ei hätää, lähes kaikissa maailman tuotantolampaissa jyllää myös suomalaisgeeni.

Agronomi Matti Koivisto Lihasulan jalostuslampolasta Kangasalta kertoo, että suomenlampaan perimää on viety tähän mennessä 40 maahan.

Ei ihme, sillä kotoinen bäkämme on vertaansa vailla oleva elikko.

Paitsi, että se on lähempänä villilammasta kuin yksikään toinen rotu, kestävä ja vähään tyytyväinen, se pyöräyttää kerralla neljäkin karitsaa siinä missä muiden uuhien saldo on yksi tai kaksi.

Suomenlammas on ollut tärkeä osa selviytymistämme niin sotien kuin katojenkin aikana ja kuuluu myös viisaaseen tulevaisuuden huoltovarmuuteen.

– Vaikeina aikoina korsilla ja kuivilla lehtikerpuilla toimeen tuleva lammas tuottaa lihaa, maitoa ja villaa verottamatta ihmisravinnoksi tarvittavaa viljaa, Koivisto muistuttaa.

Vihtori Peltosen Lihasulan Säätiön tilanhoitaja tietää mistä puhuu.

Lihasulan kartanon 1894 rakennetussa navetassa on jalostettu lampaita vuodesta 1992. Se on Suomen suurin lampaiden geenipankki. Tilalla on 12 käyttöpässiä ja 130 uuhta Pirkanmaan parhaimmista ja kookkaimmista emolinjoista. Suurimmat Lihasulan pässeistä ovat jopa 135 kiloisia uuhien yltäessä 100 kiloon.

Se on paljon lihaa se ja sopii hyvin vanhan talon imagoon. Lihasula, josta löytyy merkintä jo 1540-luvun veroluettelossa, on saanut hassun nimensä muinaisen isännän, paistia rakastaneen Antti Heikinpoika Lihasuun mukaan.

Lampaanlihasta puhuttaessa moni vanhemman sukupolven edustaja muistaa suussaan villatumpun maun. Nyttemmin moista aromia enää tunnu. Vuosien kehitystyön tuloksena suomenlampaasta on kehittynyt oiva liharotu.

Hyvä niin, sillä villan tuotantoon lampureiden ei ole viime vuosina kannattanut panostaa hinnan laskettua EU:n myötä ennätysalas.

Suomenlampaan villa on erityisen hienoa, mutta käsittely vaivalloista. Kerinnän jälkeen täytyy pestä, karstata, kehrätä. Homma lyö leiville vain, jos talonväki kaiken muun lisäksi kutoo, neuloo ja huovuttaa itse.

Onneksi tilanne on pikkuhiljaa korjautumassa. Horisontissa häämöttää taas tuttuja pässinpuskemia sukkia, villapaitoja ja vanttuita, joiden avulla kansamme on pärjännyt pakkasessa, kaatanut metsää, sotinut ja hiihtänyt kouluun.

Öljyn ja sähkön loppuessa kriisin tai katastrofin seurauksena villasukat ovat edelleen onnen omiaan. Hrrr!

Lihasulan nykyinen toiminta olisi varmasti mieleen Vihtori Peltoselle. Siirtyessään lapsettomana ajasta iäisyyteen hän testamenttasi perintötilansa ja muun omaisuutensa käytettäväksi maatalouden kehittämiseen.

Se ei ollutkaan mikään pikkubonus. Suurten nälkävuosien aikana vuonna 1867 syntynyt Lihasulan isäntä oli kuollessaan hyvin rikas mies, niin rikas, että hänellä oli varaa rakentaa yhdessä Palon isännän kanssa oma rautatieasema, Säynäjärven seisake, päästäkseen nopeammin Tampereelle. Ja kun hän vietti viisikymppisiään, juhlat olivat niin mahtavat, että Aamulehti kirjoitti niistä sekä uutis- että juorusivuillaan.

Vihtori Peltosen Lihasulan Säätiön säädekirja vahvistettiin 19.12. 1930 kuin joululahjana suomalaiselle maaseutukulttuurille. Ja sitä kulttuuria suomenlammas edustaa mitä parhaimmin.

Se on jakanut kanssamme uskollisesti pohjolan maaseudun kovat olosuhteet rautakaudelta lähtien ja jakaa edelleen, vaikka Lihasulan kantauuhet ja pässit ovatkin tätä nykyä citylampaita.

 

Riikka Juvonen

Kommentoi / Keskustele aiheesta

Kangasalan Sanomat edellyttää, että verkkokeskustelu käydään asiallisesti ja hyvässä hengessä. Poistamme kommentit, joissa loukataan ihmisarvoa, yllytetään rikokseen, rasismiin tai jotka ovat muutoin sopimattomia tai hyvien journalististen tapojen vastaisia.

~
Takaisin ylös