Olen huojentunut. Ehdottomasti kaupallisin ja ujutetuin tuontijuhla on vihdoin ohi. Tiedättehän, että tarkoitan halloweeniksi kutsuttua, kiinalaisvalmisteisen rihkaman ylipursuavaa, turhakehulinointiviikkoa.
Onneksi viime sunnuntaina saattoi kääntää tunnin pidempään kylkeään ja nauttia syksyn kirjasadosta kaikessa rauhassa. Ja kirjoittaa tämän kolumnin.
Mikäpä siinä, jos haluaa maalata naamansa ja sytytellä kurpitsalyhtyjä, mutta annettakoon meidän muiden olla niitä sytyttämättä. Varsinkin kun lyhtyjen kovertamisen sijaan syötävät kurpitsat ovat mitä parhainta syyssadon terveysherkkua.
Kelttien sadonkorjuujuhlasta tai aitojuurevasta suomalaisesta kekristä saattaisi olla Halloweenin vastavoimaksi. Vielä tänä vuonna markkinavoimilla oli yliote. Voisiko tästä pimeydestä löytyä kesäpäivän pitäjälle syyspiristys: Kekri-Kangasala?
Kouluissa uuden opetussuunnitelman ilmiöpohjaisuutta on männä viikolla haastettu pelleilmiöllä. Myötätuntoni on koulujen ja vanhempainyhdistysten viime viikolla järjestettyjä iltatapahtumien järjestäjien puolella. Iltatapahtumissa, joiden päämäärä on tilkitä koulujen hankintoja, jouduttiin monessa tilaisuudessa ennakkoon kieltämään viaton pelleily.
Yhdysvaltalaisen kirjailija Stephen Kingin romaanin elokuvasovitus It (1990) on jostain käsittämättömästä syystä pulpahtanut lastemme arkeen. Kuka lieneekään tuon pelon markkinoinnin takana?
Tämä absurdin pelkoilmapiirin laajeneva liekki on viime aikoina ollut kouluissa, päiväkodeissa ja kerhoissa sammutuksen kohteena kuin ei muuta olisikaan. Sammutusjoukkoihin on kutsuttu myös kotijoukot. Palomuureina toimivat keskustelut ja läsnäolo.
Millaiseen valoon kohu asettaa esimerkiksi sairaalaklovnit, nuo hyvät tuontipellet? Suomeen Yhdysvalloista on saatu toki myös paljon hyvää taiteen saralta. Teatteritaiteen maisteri Lilli Sukula-Lindblomin sairaaloihin tuomat punanenäiset hassuttelijat ovat olleet enemmän kuin tervetulleita lastenosastojen yllätyksiä ja piristäjiä.
Taiteilijoiden ja kulttuurityöläisten rooli yhteiskunnassa on vähän kuin vapaaehtoistyöläisen. Näin on, kun kulttuuripitäjämme profiilia tutkailee. Mutta sehän sopii kuin irtonenä jokaisen naamaan – helppo irrottaa tarvittaessa. Ajatus heräsi, kun osallistuin opettajien työpajaan viime lauantain koulutuspäivänä.
Kangasalan Kulttuuripyräys-kulttuurisuunnitelma on pystytetty 8 000 euron määrärahalla! Summa ei kuulemma riitä edes Kangasalan koulujen ykkösluokkalaisten bussikuljetukseen Kimmo Pyykkö -museoon.
Mutta web-seminaarin työpajassa kuultiin toki sekin, että voivathan taiteilijat tehdä tätä hyvästä sydämestään. Näinkö toimitaan kulttuuripitäjäksi profiloituneessa pitäjässä? Nyt ei enää pelleillä!
