Loma häämöttää jo horisontissa ja kotona odottaa korkea pino lukematta jääneitä naistenlehtiä. Luulen, että tänäkin vuonna käy samoin kuin aiemmin: aloitan lukemisen vanhimmasta päästä. Jos ja kun postilaatikkoon kolahtaa uusin numero, se saa todennäköisesti odottaa siihen asti, kun pino on kalhattu matalaksi.
Mitä järkeä on lukea toukokuun alun kevättä enteilevät lehtijutut ennen kuin tarttuu heinäkuisiin, ajankohtaisiin aiheisiin? Syynä on huono omatunto.
Ystävättäreltä saadut ja eritoten itse tilatut ja maksetut lehdet on suoritettava alta pois ennen kuin voi hyvällä omallatunnolla tarttua uusiin.
Ilmiö on tuttu kaikille niille, jotka ovat lukeneet Nopolan sisarusten Eila ja Rampe -kirjoja tai nähneet aiheesta tehdyn elokuvan. Ruokapöydässä Rampe syö aina ensin vanhan leivän, eikä näin ollen koskaan pääse maistamaan tuoretta leipää. ”Soon sillälailla, että ensin syödään vanha leipä pois ja sitten vasta tartutaan uuteen.”
Toisten ihmisten nurinkurisilta tuntuville ominaisuuksille on helppo nauraa. Esimerkiksi sille, kuinka iäkkäät äidit tiskaavat talteen viilikupit ja muoviset ruokarasiat.
Kodin keittiössä ne täyttävät pikkuhiljaa tiskikaapin niin, että vanhemmasta päästä on pakko alkaa, salaa, heitellä niitä roskiin. Varsinaista käyttötarkoitustahan niillä ei ole. Yksinäisen ihmisen huushollista löytyy kyllä oikeitakin astioita elämän loppuun asti.
Ammattijärjestäjä Krista Niemen mukaan suomalaisissa näkyy vielä pula-ajan vaikutus. Meissä asuu eräänlainen hamstraajageeni. Se ulottuu korvikkeiden ja säännöstelyn ajan kokeneiden vanhempien lapsiin. Tuskin enää sukupolvien ketjussa sitä pidemmälle. Ongelmaksi taitaa päinvastoin tulla turha osteskelu: halpavaateketjujen lietsoma osta kolme, maksa kaksi -filosofia.
Tällä periaatteella kotiin kertyy vaatteita, joilla ei oikeastaan ole arvoa. Viiden euron paitaan ei välttämättä viitsi edes ommella uutta nappia. Helpompaa on vipata se roskiin.
Suomalaiset heittävät vuodessa pois noin yhdeksän kiloa tekstiilituotteita. Eivät kierrätykseen vaan nimenomaan jäteastiaan. Tämä ei lupaa hyvää ympäristölle.
Vuoden alussa tosin tuli voimaan asetus, jonka mukaan tekstiilijäte ei enää saa päätyä kaatopaikalle. Vastuu asiassa on jätehuoltoyhtiöillä.
Kuluttajan ei tietenkään kannata heittää tekstiilejä sekajätteeseen, jos on mahdollista antaa niitä hyötykäyttöön. Kangasalalaisen ammattijärjestäjä Niemen kuningasajatus on, että vaatteita ja tavaroita yleisemminkin on hyödyllistä ja järkevää lahjoittaa.
Monesti käy niin, että kirpputoripöytää varten säilötyt tavarat jäävät ikuisesti myymättä. Tai jos saakin itsensä motivoitua kuljettamaan ne kirpputorille, rahallinen tuotto ei tyydytä. Näin ollen lajittelun ja hinnoittelun vaivasta jää vain paha mieli.
Siksi tekstiili tai tavara pitää antaa pois heti, kun sille ei enää ole omaa käyttöä. Rahapussi ei paksuunnu, mutta mieli kevenee. Tämä vaatii asennemuutosta. Useinhan sitä kuvittelee, että itselle joskus niin rakas tavara on yhtä tärkeä sen ostajalle. Ei ole.
