Sää on kuluvalla viikolla viilentynyt, mutta marjasadosta on tulossa edelleen erinomainen.
Vaikka huoli säätilan nahdollisista muutoksista on hiukan hillinnyt puheita mustikan ja mansikan ennätyssadosta, Kangasallakin on odotettavissa todellinen marjakesä.
Pirkanmaan korkeudella mustikka ehtii poimintakypsäksi heinä-elokuun taitteessa eli viikon verran tavanomaisesta myöhässä.
Mansikan osalta kasvukaudesta on tulossa normaalia pidempi, mikä on kasvattanut marjakokoa.
Mansikan kysyntä ei Suomessa horjahtele, vaan se on aina tapissa. Kuluttajan ja teollisuus hyödyntävät sadon tehokkaasti sitä mukaa, kun mansikkaa saadaan markkinoille.
Mustikan laita on toinen. Toki sitäkin saa ”valmiina” torilta ja kaupan tiskiltä, mutta se suurin saalis kypsyy metsissä ja on jokaisen vapaasti löydettävissä ja maksutta noukittavissa.
Valitettavasti isoin osa mustikkasadosta myös jää metsiin, sillä mustikan poimijoina emme ole järin ahkeria.
Järjestelmälliseen poimintaan kykenee yhä harvempi, ja suurimmalle osalle mustikka onkin tutumpi jo kaupan pakastealtaasta kuin marjamättäältä.
Tieto siitä, että mustikka on etelän hedelmiä huimasti järeämpi vitamiinipommi, ei ole muuttanut tapojamme.
Ehkä maahan ilmaantuu jälleen joku ulkosuomalainen, joka tekee työn ja tilin puolestamme.
Näin kävi sienten kohdalla. Ne mätänivät Pohjois-Karjalassa metsiin, kunnes italialainen Loreno Dalla Valle tuli Suomeen ja rakensi tateista itselleen tuottoisan bisneksen.
Suomuuraimet päätyvät vielä suomalaisyrittäjien kautta markkinoille, mutta tämäkään viritys ei toimisi ilman Kauko-Idästä tulevia poimijoita.
Myös he lyövät rahoiksi. Ahkeruudella, pitkillä päivillä ja kovalla työllä, tosin.
Näin ankaraan ja jostain syystä yhä edelleen aliarvostettuun puuhaan meistä suomalaisista ei enää ole. Ikävää, sillä Kangasalankin metsiin mätänee tänä vuonna melkoinen määrä marjoja – silkkoja euroja.
