Helena Murtonen-Leppä: Hopeapajun varjossa elämä – lue tai kuuntele kirjailijan tervehdys ja luvut 1–4 (kesto 34:45)

0
Hopeapajun varjossa elämä on Kangasalle sijoittuva kesäjatkis, jota voit lukea tai kuunnella kirjailija Helena Murtonen-Lepän itsensä lukemana KS-digissä kesällä 2021. Hyppää mukaan Sarin ja Johannan ystävyyteen! Tarina jatkuu maanantaina 28.6. KS-digissä tilaajille!
Hopeapajun varjossa elämä on Kangasalle sijoittuva kesäjatkis, jota voit lukea tai kuunnella kirjailija Helena Murtonen-Lepän itsensä lukemana KS-digissä kesällä 2021. Hyppää mukaan Sarin ja Johannan ystävyyteen! Tarina jatkuu maanantaina 28.6. KS-digissä tilaajille!

Sinulle lukija/kuulija!

Hopeapajun varjossa elämä on ensimmäinen romaanikäsikirjoitukseni.

Olen keventänyt alkuperäistä tarinaa ja muokannut sitä jatko-kertomukseksi sopivaan muotoon. Teksti on odotellut pöytälaatikossa vuosia ja olen onnellinen, että se näkee nyt päivänvalon Kanga-salan Sanomissa, sillä tarinan miljöö on Kangasala. Tutusta miljööstä huolimatta todellisuus joustaa tarinan tarpeiden mukaan.

Kaikki tarinan henkilöt ja tapahtumat ovat fiktiivisiä. Teksti on minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Sen myötä osoitin itselleni kymmenisen vuotta sitten, että olen kirjoittaja. En ole kirjoittanut aina: olen pelännyt, hävennyt ja kaihtanut kirjoittajuutta itsessäni. Vasta vahvasti aikuisena olen ymmärtänyt, että voin tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä ja kirjoittaa sen, mikä täytyy kirjoittaa kysymättä lupaa keneltäkään. Kirjoittaminen on avannut minulle portin maailmaan, jossa tunnen oloni kotoisaksi.

Viimeisen vuosikymmenen aikana olen suunnannut elämäni uudelleen. Sen lisäksi, että olen koulutukseltani äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, olen opiskellut luovaa kirjoit-tamista Tampereen kesäyliopistossa, käynyt kolmivuotisen kirjoittajakoulu Viita-akatemian ja lukuisia kirjoittamisen kursseja. Tällä hetkellä olen Ahlmanin (entinen Oriveden opisto) kirjoittajalinjan vastuuopettaja. Valmiiksi kirjoittajaksi ei voi tulla koskaan, siksi tämä on elämän mittainen matka niin itseen kuin maailmoihin, joiden olemassaolosta on mahdotonta varmuudella sanoa mitään.

Sinulle lukija toivotan seikkailunhalua ja ymmärrystä. Keski-ikäinen nainen on usein vielä hyvin kesken. Jokaisessa meissä on sekä Saria että Johannaa. Olkaamme armollisia toisiamme ja ennen kaikkea itseämme kohtaan ja suhtautukaamme lempeällä ymmärryksellä lapsuuteemme ja nuoruuteemme, missä ikinä olemme sen viettäneetkään. Tässä on siis matkani alku – olet lämpimästi tervetullut matkaseurakseni.

Kiitos Kangasalan Sanomille innostavasta yhteistyöstä ja upeasta mahdollisuudesta viihdyttää ja ehkä kiihdyttääkin kanssakulkijoita Kangasalla tämän keskikesän ajan.

Ja vielä lopuksi: uskothan aina lujasti vain omaan tarinaasi? Älä ajattele, että Hopeapajun varjossa elämä olisi kertomus juuri sinusta tai minusta, sillä tämän tarinan tähdet ovat vain ja ainoastaan kuvitteelliset Johanna ja Sari.

Kangasalla toukokuussa 2021,
Helena Murtonen-Leppä


Lue tai kuuntele Sarin ja Johannan tarina sen kirjoittajan Helena Murtonen-Lepän itsensä lukemana.

Helena Murtonen-Leppä: Hopeapajun varjossa elämä


KADONNUT JOHANNA SILVIA TAST 

Poliisi pyytää havaintoja Kangasalla kadonneesta Johanna Silvia Tastista. 41-vuotias Tast ei saapunut työpaikalleen Kangasalan kaupungin vanhustenhoidon palveluyksikkö Rikuun 12.9. 2018. Häntä ole nähty kotona sen koommin. 

Tast on 163 senttimetriä pitkä ja tukevavartaloinen. Hänellä on tummat lyhyet hiukset. 

Viimeisin varma havainto Tastista on kevyenliikenteen väylältä, Ruutanantieltä. Tast asuu Mäntyveräjässä. Oletettavaa on, että hän on ollut katoamishetkellään työmatkalla. Hänellä oli päällään turkoosi ulkoilupuku ja jalassa lenkkikengät. Tast oli liikkeellä polkupyörällä. 

Kadonnutta koskevat havainnot ja vihjeet pyydetään ilmoittamaan Sisä-Suomen poliisin vihjesähköpostiin osoitteeseen rikosvihjeet.pirkanmaa.sisa-suomi@poliisi.fi. 

1. Johanna ja Sari 

”Älä viitsi, Johanna! Säkin voisit alkaa tehdä itsellesi jotakin.” 

Silloin kun Sarilla ei ole mitään kummempia suunnitelmia, hän soittaa Johannalle yleensä heti aamusta. Näin tänäkin tiistaiaamuna. Sari venyttelee vaaleassa velour-asussaan kotinsa valkoisella nahkasohvalla ja sivelee sileitä jalkateriään. Kynsihoito on ollut jälleen onnistunut. Varpaankynnet hehkuvat oranssinpunaisina ja iho on kantapään takaa sileä. 

Eilinen Avotakka on vielä avaamattomana olohuoneen pöydällä ja pehmeä karvalankamatto tuntuu kotoisalta jalkojen alla. Olohuoneen nurkassa levittää lämpöään alun perin sisustuselementiksi tarkoitettu valkoinen takka, jonka hohtavien lasiluukkujen takana tuli leikkii määrämittaan pilkottujen koivuklapien ympärillä.  

Kivitalo Ruutanasta oli ollut löytö. Paikallinen kiinteistönvälittäjä oli osannut vetää juuri oikeista naruista, vaikka turhaanhan hän Sarille oli Ruutanan hyviä liikenneyhteyksiä tai lähipalveluja kehunut. Sari tunsi kulmat kuin omat taskunsa, hän ei ollut vain kehdannut esittelyssä myöntää olevansa Kangasalta. Eikä hän juuri talonostohetkellä itseasiassa ollutkaan, vaan asui Teron kanssa Kalevassa kerrostalokaksiossa. Muutto takaisin Kangasalle muutaman Tampereella vietetyn vuoden jälkeen oli tuntunut tappiolta, mutta toisaalta Ruutana oli Ruutana. Se oli Sarille tarpeeksi kaukana Kangasalan keskustasta ja lapsuuden maisemista.  

Sari loikoilee sohvalla takkatulen lämmössä ja pitää puhelinta kevyesti korvallaan. Puhelin lepää hänen pitkien hyvin hoidettujen sormiensa välissä tuettuna puhelimen selkään asennetulla strassikoristein somistetulla pyöreällä tuella. Sarilla ei ole tänäkään aamuna kiire mihinkään. Onneksi Johannallakin on vapaapäivä ja aikaa jutella ystävättärensä kanssa. Sari pulppuaa tulevaa Ranskan reissuaan, Teroa ja alkavaa kuntokuuria. 

”Tietyssä iässä naisen on vain pakko aloittaa taistelu painovoimaa ja ihon löystymistä vastaan. Mun on pakko saada itseni kuntoon ennen reissua.” 

Johanna kuuntelee ystävätärtään ja konttaa ahtaan saunan lauteiden alla handsfree-napit korvissaan. Hän pyyhkii kalkkitahroja tummasta kaakelista, iskee takamuksensa kipeästi oven pieleen ja kiroaa mielessään. Johannan oli tarkoitus siivota ja kuunnella musiikkia, mutta nyt pään täyttääkin Sarin loppumaton puhetulva. Puhelin pullahtaa hien liukastamana Johannan rintaliiveistä ja saa Johannan huokaisemaan ääneen. Hän istahtaa kylpyhuoneen märälle lattialle ja katsoo sen mäntypaneloituun kattoon, joka on tummunut ikävän näköiseksi vuosien saatossa. 

Sarin sanavalinta ärsyttää Johannaa. Kyse ei ole mistään reissusta. Sari ja Tero ovat lähdössä kahdeksi kuukaudeksi Etelä-Ranskaan Teron vuokraamalle viinitilalle. 

”Minä en ole mikään turisti. Me lennetään Nizzaan ja vuokrataan auto”, Sari juttelee taukoamatta.  ”Minä juon koneessa aina pelkkää samppanjaa, vaikka se tarjoiltaisiinkin muovimukeista.” 

Johanna ynähtelee ystävälleen luurin toisessa päässä. Hän on noussut pyyhkimään kylpyhuoneen lavuaaria nihkeällä rätillä. Hammastahnatöhryt ovat yllättävän tiukassa. 

”Kyllä se on niin, että kun minä lähden reissuun, haluan autenttisia kokemuksia. Niin kuin silloin Thaimaassa. Me lähdettiin siellä Teron kanssa paikallisbussilla semmoisille rannoille, joilla kukaan muu ei ollut käynyt. Saatiin olla ihan kahdestaan. Paikalliset lapset siellä vain kalasteli rantakivillä repaleisissa paidoissaan. Niillä oli onkena pelkkää siimaa.” 

Sarin puhe tulvii luurista Johannan korvaan katkeamattomana nauhana. Johanna hinkkaa kylpyhuoneen kaakelia. 

”Käsittämätöntä kuinka tulee edes mieleen syödä jonkun paikallisen mummon kadunvarsikärrystä yhtään mitään. Eihän niillä ole edes ilmastointia niissä kärryissä.” 

Johanna ei saa sanottua mitään ystävänsä puhetulvan väliin. Hän on niin tottunut Sarin juttuihin, että keskittyy suunnittelemaan iltapäivän kauppareissua Lentolaan ja miettii siinä samalla, miten piristää Juhaa, joka on ollut alamaissa jo pitkään. Toisaalta kylpyhuoneen vesilukko vaati ainakin yhtä paljon huomiota kuin Sarin jutustelu. Johanna nostaa tottunein elkein lattiaritilän pois paikoiltaan ja hinkkaa vanhalla tiskiharjalla pesuaineiden ja kuonan jäämiä putkistosta. Puhelin on syvemmällä rintaliiveissä. 

”Tero on ihan parasta matkaseuraa. Se ei ole mikään pitsantilaaja. Sunkin kannattaisi vinkata Juhalle, että veisi sut johonkin reissuun. Lähtisitte käymään ensin vaikka Tallinnassa, ja siitä sitten pikkuhiljaa seuraavalla kerralla vaikka Kanarialle.” 

Johanna nousee ylös ja ottaa hetkeksi tukea kylpyhuoneen seinästä. Hän heittää tiskiharjan lavuaariin ja repii nihkeitä siivoishanskoja käsistään. Johannan korvaa kuumottaa.  

”Mun pitää nyt mennä”, Johanna sanoo. Hän on tyytyväinen jälkeensä. Kaakelit hohtavat ja peilin pinta heijastaa kirkkaasti. Tuoksu on raikkaan mäntyinen. 

”Johanna, sä varmaan ymmärrät, että mun on saatava itseni kuntoon ennen reissua. Haluan, että lähdet mukaan salille. Aletaan karistaa yhdessä kiloja. Tekisi hyvää sinullekin. Ostin eilen tavoitebikinit. Helkkarin kalliit, mutta kauniit. Siellä mä vaan makaan viiniköynnösten alla ja siemailen oman tilan viiniä samalla, kun joku Frederico polkee rypäleitä ilman paitaa hikikarpaloiden kimaltaessa vatsalihaksilla.” 

Sari nauraa käheää nauruaan. Johannaa ei naurata. Sloggien reuna rullautuu mahamakkaran alle ja syke nousee pienestäkin ponnistuksesta. Sari on oikeassa. Johanna ei ole aikoihin viitsinyt katsoa peiliin. Talven pimeys on antanut armoa, mutta näin maaliskuussa päivä paistaa jo huomattavasti pitempään. Kevät tulee joka vuosi nopeammin. 

2. Lapsuudesta, häpeästä, Dynastiasta ja siitä kuinka kaikki alkoi 

Sari on paras ystäväni. Hän on myös ainoa ystäväni. Muistan hyvin ensimmäisen koulupäivän Kirkonkylän ala-asteella. Meitä oli valtavan kokoisessa liikuntasalissa kymmeniä uutuuttaan hohtavia tarralenkkaripareja ja selkää suurempia reppuja. Yksi tyttö kiinnitti erityistä huomiotani. Hänellä oli hieno vaaleanpunainen mekko, jonka lyhyissä hihansuissa ja helmassa oli kangassuikaleiden päässä erivärisiä helmiä. Tytöllä oli hiukset niin kireillä leteillä, että silmät menivät hieman viiruiksi. Hän oli myös ruskettuneempi kuin me muut. Luulin tytön olevan ulkomaalainen. Hänellä oli valkoiset pitsisukkahousut ja mustat, samettiset kiinantossut. Minullakin oli kiinantossut, mutta niistä oli toinen solki irronnut ja kärjet irvistivät harmaina. Tyttö näytti hienolta. 

Luokassa opettaja Ranja Antanen laittoi meidät vierekkäisiin pulpetteihin. Aikuiset seisoivat luokan takaosassa. Vilkuilin tyttöä ja huomasin hänen tuijottavan minua. Se oli hetki, jolloin ymmärsin elämäni ensimmäistä kertaa, miltä häpeä tuntuu. Hänen hiuksensa olivat silkkipaperia, minun kurittomat jouhimaiset kiharani eivät pysyneet kunnolla edes poninhännällä. Hänen ihonsa oli kauniin ruskea, minun vaalea ihoni oli täynnä naarmuja, mustelmia ja luomia. Kämmeniini oli ilmestynyt syyliä, jotka kuulemma levisivät, kun niitä repi.  

Muistan, kuinka siinä pulpetissa istuessani jännityksissäni repäisin peukalon taitteeseen tulleen syylän. Se irtosi nätisti reunoiltaan ja jätti jälkeensä siistin kuopan. Häpesin jo valmiiksi sitä mahdollisuutta, että tartuttaisin hienoon tyttöön syyliä. Tiesin, että minun pitäisi varoa koskettamasta häntä. Syylän muistan vilauttaneeni suuhuni. Tein sitä lapsena aika ajoin. Söin syyliä ja rupia. Tunsin itseni rupikonnaksi tämän hienon tytön vieressä. Hänen kynsissään oli siellä täällä jäljellä punaista lakkaa, minun kynsieni alla oli mustaa. Hänellä oli maailman hienoin mekko ja reppu. Minulla oli verkkarit ja tavallinen, mutta uusi, punainen Karhu-merkkinen reppu. 

Yritin pitää katseeni vihreässä liitutaulussa ja sen yläpuolella olevissa kirjaimissa. I niin kuin intiaani on jäänyt mieleeni. Kuvassa valtavaan sulkapäähineeseen sonnustautunut punanahka heilutti kivistä kirvestä ja tanssi. Kun vilkaisin tyttöä, hän näytti minulle kieltään ja laittoi yhtäkkiä vedensiniset silmänsä kieroon niin, että toinen iiriksistä katosi kokonaan silmäkulman sisään. Säikähdin. Katsoin äitiäni, joka juuri silloin tähtäsi minua uudella kamerallaan ja otti kuvan. Hän kelasi peukalollaan filmiä niin raivokkaasti, että kelaamisen ääni kiinnitti muiden aikuisten huomion. Häpesin äitiä, vaikka hänellä oli hieno kamera. Tuon pitkän tunnin aikana opin, että tyttö viereisessä pulpetissa oli nimeltään Sari. Sari oli pelottava, mutta samalla myös valtavan kiehtova. Sari oli erilainen. 

Sari näytti aivan äidiltään, kansallisosakepankin pankkineidiltä, jolla oli pitkät punaiset kynnet. Olin nähnyt naisen aikaisemmin pankissa, jonne kiikutin kolikkosäästöjäni. Kuuluin pankin Jeans-clubiin ja minulla oli hieno farkkupäällysteinen pankkikirja. Pankissa käyminen tuntui juhlalliselta. Muistan, että kävin siellä silloin tällöin yksinkin, sillä asuimme kerrostalossa vastapäätä pankkia aivan Kangasalan keskustassa. Sarin äiti oli tiskin takana lumoavan kaunis. Hänen hiuksensa olivat kuin Dynastian Alexis Colbylla. 

Dynastian ajattelemisesta tulee edelleen aikuisenakin hyvä ja turvallinen olla. Kaikki oli niin yksinkertaista ja selkeää silloin. Perjantai-iltaisin kouluviikon jälkeen sain valvoa yli Kymmenen uutisten. Äiti oli koukussa TV-sarjoihin, joita minäkin sain katsoa, etten häiritsisi häntä. Katsoimme yhdessä äidin kanssa Dynastiaa olohuoneessa. Lasipöydällä oli tuhkakuppi, sanomalehti ja voileipäkeksejä. Silloin tällöin pöydällä saattoi olla myös viinirypäleitä tai klementiinejä kauniilla lasilautasella. Televisio oli upotettu kirjahyllyyn sukulaisten kuvien ja posliiniesineiden keskelle. Kauniit matkamuistonuket hymyilivät meille omalta paikaltaan. Kaikista kaunein nukke oli ehdottomasti espanjalainen tanssijatar, jonka viuhka irtosi kerran käteeni, kun pyyhin siitä pölyt. Sen punainen, pallokuosinen hame tuntui loistavan pimeässä. Kuvittelin silloin tällöin olevani se nukke, tanssijatar. Harjoittelin pysähtynyttä tanssiasentoa olohuoneessa usein yksin ollessani. 

Mahduimme äidin kanssa hyvin ruskealle nahkasohvalle saman viltin alle. Kun Dynastian tunnusmusiikki alkoi, upposimme amerikkalaisten öljypohattojen maailmaan ja omassa maailmassakin oli hetken kaikki hyvin. Emme kaivanneet isää. Ihailin Krystle Carringtonia ja joskus toivoin salaa tämän olevan minun äitini. Krystle oli lempeä ja eteerisen kaunis, kun hän asteli valtavan palatsinsa toisesta kerroksesta alas eteishalliin kohtalokas ilme kasvoillaan. Krystle Carringtonilla oli maailman kaunein ja salaperäisin hymy. Hän oli hyvisten puolella ja kannusti lapsiaan ja miestään, Blake Carringtonia, taistelussa öljykenttien herruudesta Colbyja vastaan. Alexis Colby taas oli juonitteleva pahis ja vamppi, joka hurmasi miehiä puolelleen keinoja kaihtamatta. Sarin äiti oli mielessäni täysin kuin Alexis Colby. 

Sarin äiti oli kieltämättä aikoinaan upea näky, jota monet isäni kaltaiset miehet katselivat mielellään vanhempainilloissa ja pankissa tiskin takana. Hän piti hyvää huolta ainokaisestaan Sarista. Sarilla oli aina saparot ja suora jakaus. Hänellä oli aina mekko ja sukkahousut. Koko Sarin Halinalle-reppu tuoksui pyyhekumeilta ja hänellä oli aina eväspäivänä kolmion muotoinen vihreä Trip-mehu mukanaan. Oranssi oli kuulemma parempaa kuin vihreä. Minulta kesti kauan ymmärtää, että oranssi oli appelsiini ja vihreä päärynä. Join kotona aina itsetehtyä punaista marjamehua, jota laimennettiin vedellä. Sarilla oli myös maailman kaunein penaali. Se oli suorakulmion muotoinen, ja siinä oli magneetilla kiinnittyvät kannet molemmin puolin. Penaali oli vaaleansininen ja siinä oli kissanpennun kuva. Penaalin sisälle kynät sai järjestettyä siististi pituusjärjestykseen. Kyniä oli juuri sen verran, että ne kaikki mahtuivat, eikä penaali koskaan kolissut. Pieni teroitin mahtui juuri ja juuri kynien päätyyn tarkoitetulle paikalleen. Punaisen teroittimen kyljessä luki Mallorca ja siinä oli pieni saaren kuva. Kadehdin Sarin koulutarvikkeita ensimmäisestä koulupäivästä saakka. 

Sari tuli usein meille koulun jälkeen leikkimään. Äiti oli töissä Kaivannon sairaalan keittiöllä ja isä oli töidensä takia aina pois. Saimme käydä hakemassa läheisestä konditoriosta, Hiltsulta, lihapiirakkaa ja berliininmunkkeja. Joskus leikimme ravintolaa ja jäimme konditorioon syömään. Yleensä kiipesimme kuitenkin harjuun talon taakse ja söimme majassa. Sisällä leikimme diskoa ja syljeskelimme parvekkeelta kilpaa. Meillä oli ihan tavallinen koti. Minulta ei puuttunut mitään.  

Sarille ei saanut mennä, ellei Rouva Colby ollut kotona. Sarilla ei ollut isää. Sari on monta kertaa itkenyt isättömyyttään ja löytänyt siitä syyn milloin millekin asialle. Hänen mielestään minä olen hyväosainen, sillä minulla oli kummatkin vanhemmat. En tietenkään kiistä asiaa, mutta en myöskään mielelläni muistele menneitä, varsinkaan sitä juopon huutoa kerrostalomme pihamaalla. 

”Tule sisälle sieltä”, äiti sähisi tuuletusikkunaan. Minä juoksin avaamaan ovea ja äiti hiippaili aamutakissaan rappukäytävään. Hän talutti ryvettyneen isän kotiin ja huusi heti oven sulkeuduttua tälle sanoja, joita en ymmärtänyt. Näin aikuisena en edelleenkään ymmärrä, miksi äiti sieti kaikkea sitä. Isä huojui eteisessä paita housunkauluksesta roikkuen tumma läikkä haarovälissään. Polvet olivat kurassa ja kasvot punaiset ja sänkiset. Äiti rojautti isän olohuoneeseen ja heitti viltin peitoksi. Niinä öinä emme koskaan nukkuneet hyvin. Isä kuorsasi, ja välillä hän oli niin kauan hengittämättä, että pelkäsin hänen kuolleen, kunnes hän röhisi ja yski itsensä jälleen elävien kirjoihin. 

Seuraavana aamuna vein hänelle vettä ja aspiriinin ja silittelin hiuksia. Isä katsoi minua punareunaisilla silmillään ja lupasi jäätelöä. Myöhemmin juoksimme Sarin kanssa Kirkonkylän T-kaupan jäätelöaltaalle ja valitsimme aina kalleimmat eli sinikääreiset Juhla-tuutit. Jäätelö oli paksua ja makeaa. Sen valkoisessa jäätelömassassa oli pieniä mustia pisteitä, jotka saivat jäätelön maistumaan juuri siltä, miltä se maistui. Istuimme keinuissa meidän kerrostalomme pihalla ja nuolimme jäätelöitämme. Kun äiti huusi syömään, Sari jäi keinuun istumaan, ja isä oli usein silloin jo lähtenyt. En ole jutellut äidin kanssa koskaan isästä. Jotenkin varhain jo ymmärsin, että isästä ei puhuta. Isä oli poliisi. Kaikki tunsivat hänet, ja hän tunsi kaikki. Olen usein miettinyt isää ja varhaisinta kokonaista muistoani hänestä. Vaalin tätä muistoa, sillä se auttaa minua saamaan kiinni syiden ja seurausten takkuisesta vyyhdistä. 

 Isä tuli töistä kotiin aikaisemmin kuin olisi pitänyt. Äiti ei ollut ehtinyt vielä pestä kaikkia perunoita ja kyljykset olivat paperikääreessään pöydällä. Pidin kauppaa lattialla keittiön keltaisten kaapinovienvälissä ja olin juuri kokoamassa leikkeihini lihamyllyä, kun kuulin isän heittävän avaimet puhelinpöydälle. Isän avaimista lähti kumeampi ääni kuin äidin avaimista. Isä tuli keittiöön ja oli kummallisen näköinen. Hän otti kaapista kirkkaan pullon ja jääkaapista avaamattoman mehupullon. Olimme säästäneet mehua äidin kanssa, sillä se oli viimeinen punaherukkaa, ja minulla oli syntymäpäivät tulossa. Äiti oli luvannut värikkäät kierrepillit minulle ja Sarille. 

 Isä istui keittiön pöydän ääreen ja huokaisi niin raskaasti, että minun piti katsoa uudelleen, oliko isä kunnossa. Hän narautti kirkkaan pullon auki ja oli äidin vuoro huokaista. Perheessämme huokailulla on aina ollut iso merkitys. Sen avulla on kommunikoitu se, mitä ei ole pystytty pukemaan sanoiksi. Toisaalta se oli ihan hyvä. Naapurissa riideltiin, ei meillä. Isä otti isoja lasillisia mehua, eikä sanonut mitään. Äiti kattoi pöydän, ja isä huojui tuolillaan. Hän katsoi minua, ja muistan katseen ikuisesti. Näin isän silmistä, että hänen olisi tehnyt mieli itkeä. Vesi oli kertynyt punertaviin, valuviin alaluomiin ja silmämunat risteilivät punaisia ohuita verisuonia. Ne näyttivät naarmuilta. Muistan, että pidättelin itsekin itkua. Olisin halunnut mennä isän syliin, mutta äiti kielsi ja käski keskittyä perunoihin. Isä jätti lautasensa tyhjäksi, nousi hitaasti ja lähti eteiseen. Hän huikkasi meille ruokapöytään jotakin epämääräistä ja veti oven takanaan kiinni. 

Aina kun isä lähti tällä tavalla, eteiseen jäi ontto kaiku. Inhosin tuota kumisevaa onttoutta. Niin varmasti äitikin, sillä hän alkoi ripustella eteisen seinälle vanhoja tauluja. Maisemia, latoja ja tuntemattomien ihmisten muotokuvia. Ne levisivät eteisestä pikkuhiljaa olohuoneeseen, ja kohta kotimme seiniltä oli vaikea löytää tyhjää kohtaa. Erityisen paljon pidin valtavasta purjelaivasta, joka taisteli pelottavaa myrskyä vastaan pimeällä merellä. Laivan takana siinsi pieni kylä synkän vuoren rinteellä. Katselin usein taulua ja mietin kaikkia niitä onnellisia lapsia, jotka elivät siinä pienessä kylässä. 

Isä ei kestänyt työtään. Se söi hänet elävältä. Me emme kestäneet isää. Myöhemmin äiti kertoi, että tuona päivänä Lihasulassa joku onneton perheen äiti oli nostanut leikki-ikäisen lapsensa kiehuvaan vesipataan ja isä oli ensimmäinen, joka oli mennyt paikalle tapahtuman jälkeen. Pojan liha oli irronnut luistaan ja äitinsä oli istunut mykkänä alimmalla lauteella. Olen usein ajatellut, että poliisin työ ei ole ihmistä varten. Kaikki maailman pahuus ja ihmismielet heikoimmat ja sairaimmat piirteet tulevat poliisin kohdalle. Ehkä sen takia minusta tuli sairaanhoitaja. Minä parannan ja hoidan ihmisiä ja teen sen mielelläni. 

Isä pakeni viinaan ja puhumattomuuteen, kunnes hänet löydettiin kirkon aidan vierestä kuolleena. En ole pahemmin isää ajatellut, enkä kaivannutkaan. Ajattelin pitkään, että mitä sitä miettimään sellaisia, mitä ei enää ole. On parempi koittaa elää aina vain hetkeä kuin muistella turhia. Elettyjä ja olemattomia. 

En muista isän hautajaisista juuri mitään. Olin kymmenenvuotias. Emme me äidin kanssa jutelleet. Ei ollut mitään juteltavaa, enkä halunnut nähdä äidin surun haalistamia silmiä. Me keskityimme perusasioihin, syömiseen, nukkumiseen ja Dynastiaan. Sarin kanssa leikimme usein hautajaisia sinä kesänä. Sari oli sureva leski. Hänellä oli tumman vihreää hyttysverkkoa kasvoillaan, ja minä olin pappi tai ruumis. Keräsimme kukkakimppuja, teimme hiekalla ristinmerkkejä maahan ja otimme osaa toistemme suruun. Aina jossain vaiheessa jompaakumpaa alkoi naurattaa ja leikki meni pilalle. 

3. Onnellisuus makaa kotisohvalla  

Johanna ei pääse tuulikaappia pidemmälle, kun hän kuulee Juhan huudon olohuoneesta.  

”Toivottavasti toit pitsaa!” 

Eteinen on täynnä märkiä lenkkareita ja entinen lastennaulakko roikkuu väärällään huppareita ja verkkatakkeja. Juhan pojalla, Jessellä, on kavereita kylässä. He ovat ahtautuneina vierashuoneeseen, jonne on viritetty pelikonsoli Jesseä varten. Vierashuone on Jessen huone joka toinen viikko. Nyt sieltä kuuluu englannin kielistä kiroilua, huutoa ja epämääräisiä käskyjä ampua ja tappaa. 

Johanna kompuroi lenkkarivuoren yli ja etsii katseellaan laskutilaa pitsalaatikolle. Täpötäysi kauppakori jää tuulikaappiin avonaisen ulko-oven viereen. Yksinäinen tomaatti on tipahtanut kyydistä ja kierii pihan kivetyksellä. Päällimmäisenä korissa hohtavat punaiset jumppatrikoot, jotka Johanna on puolihuolimattomasti nostanut kärryynsä markettireissullaan. Eteisen pöytä on täynnä lippiksiä. Niiden seurana märkä sateenvarjo, tyhjä karkkipussi ja puhelimenlaturi. Viime viikonlopun kukat ovat karistaneet lehtensä eteisen pöydälle ja vesi maljakossa on sameaa. 

He asuvat Mäntyveräjässä Johannan omistamassa rivitalokolmiossa, jonka pohjaratkaisu on käytännöllinen. Kaikki neliöt ovat tehokkaassa käytössä. Tuulikaappi on tilava, varsinaisen eteisen peilikaappiin mahtuisi suuremmankin perheen ulkovaatteet. Turhia seiniä ei ole, vaan keittiö, olohuone ja osa eteistä muodostavat yhden ison tilan, johon mahtuu ruokapöytä, sohvaryhmä ja kirjahylly, jossa on televisiolle oma paikkansa. Makuuhuoneet ovat pienen erillisen käytävän varrella, josta on myös käynti kylpyhuoneeseen. Olohuoneesta on kulku takapihalle, joka katetun terassin avulla muodostaa kesäisin mukavan lisähuoneen viilennystä kaipaaville. Takapihaa suojaa vuosien saatossa suureksi kasvanut hopeapaju. Johanna tietää, että asunto kaipaisi pientä pintaremonttia, mutta toisaalta äidin maisemataulujen rei´ittämä tapetti, imurin suuttimen pirstomat listat ja kellastuneet piirustukset seinillä tuovat kodikkuutta ja kertovat elävästä elämästä. 

Johanna avaa eteisessä kostean takkinsa. Hiki on liimannut kaulurin kuristavaksi pannaksi kaulan ympärille. Hän laskee pitsalaatikon käsistään lattialle ja riuhtoo itsensä vapaaksi hiostavista vaatekappaleista. Hän potkii ulkohousut jaloistaan, rullaa säärystimet nilkkoihin, avaa fleecetakkinsa. Vetoketju repeää. Sydän hakkaa epärytmiin niin että silmissä sumenee. Johanna vetää rauhallisesti ilmaa keuhkoihinsa ja laittaa silmänsä hetkeksi kiinni. Sitten hän ryhdistäytyy, karaisee kurkkuaan, vetää hartiansa taakse ja kurkkaa peilikaapin takaa olohuoneen puolelle. 

”Mitäs tänne kuuluu?” Johanna kysyy tekopirteästi ja ojentaa pitsalaatikon Juhalle. Hän seisoo keskellä olohuoneen lattiaa, katsoo Juhaa hymyillen ja pörröttää tummaa tukkaansa, joka on liimautunut pipon alla kiinni päänahkaan. T-paidan kainaloiden hikiläikät tuntuvat viileiltä ihoa vasten. 

”Miten niin? Mitä sä tarkoitat? Ei kuulu kuule yhtään mitään”, Juha sanoo ja tempoo pitsalaatikkoa auki. 

Puna nousee Juhan kasvoille. Hän haukkaa ison palan pitsaa kiukuissaan. Rasvaista juustoa valuu Juhan housuille. Juha paiskaa loppupalasen takaisin laatikkoon ja pyyhkii rasvaläikkää hihallaan.  

”En mä mitään tarkoita, kultsi. Sulla on nälkä. Kunhan kysyin muuten vaan.” Johanna istuu Juhan viereen, ottaa pitsalaatikon lähemmäs ja silittelee tämän päätä. Hän hakee ääneensä hunajan ja kinuskikastikkeen. Niistä Juha pitää. 

Johanna tietää, että on olemassa asioita, joista ei kannata puhua. Ne asiat ovat niin painavia, että ääneen sanottuna ne molskahtavat kuin kivet pinnan alle, rikkovat peilityynen pinnan, sekoittavat pohjasakan ja nostavat sen pintaan. Sen takia on hyvä, ettei kaikkea olemassa olevaa ja ilmassa väreilevää yritä edes pukea sanoiksi. Kaikelle ei ole olemassa sanoja, varsinkaan oikeita sanoja. On hyvä ymmärtää, että parasta on antaa asioiden olla ja hoitua kuin itsestään. Kotona harva asia paranee puhumalla. 

Miksi puhumisesta puhutaan niin paljon? Miksi naistenlehdet ovat täynnä parisuhdetta puhumalla parantaneita ihmisiä ja ammattilaisia, jotka kehottavat puhumaan? Se on edesvastuutonta. Mykkien ihmisten puhumaan pakottaminen ja sillä painostaminen on kuin käskisi rampaa kävelemään. Parisuhteesta puhuminen johtaa aina riitaan ja epämääräisyyksiin. Juha ei kestä puhumista. Hän ei usko siihen. Johannallakaan ei ole enää mitään sanottavaa. Hän on sopeutunut tilanteeseen ja alkanut pitää siitä. Itse asiassa on paljon selkeämpää kaikkien kannalta keskittyä konkretiaan. 

Tämä on meidän tapamme olla ja elää. Me olemme onnellisia näin, Johanna ajattelee ja katselee Juhaa, jonka suupieleen on jäänyt aavistus rasvaa. Hän silittää Juhan harvennutta tukkaa ja tuikkaa suukon sänkiselle poskelle. Lämmin aalto käy Johannan läpi. Kyllä me pärjäämme omassa elämässämme. Näillä vakuuksilla Johanna saa mielensä tyyntymään. Niin käy nytkin. Ajatus punaisista trikoista, onkin enää ainoa asia, joka aidosti vaivaa Johannan mieltä. Mutta siitäkin vaivasta pääsee eroon, kun palauttaa trikoot markettiin ja peruu suunnitelmansa salille menemisestä. Sari suuttuisi ja syyttäisi lupauksen rikkomisesta, mutta Sari ei ole koskaan ollut pitkävihainen.  

Sali ja jumppatrikoot eivät ole minua varten, Johanna ajattelee ja ojentautuu kohti sohvapöytää ottaakseen toisen palan pitsaa.  

4. Itseinhoa ja kyyneleitä 

Johanna seisoo makuuhuoneessa kokovartalopeilin ääressä uusissa punaisissa trikoissaan ja arvioi näkyä millimetri millimetriltä etsien epätoivoisesti paikkaa, johon voisi olla itsessään tyytyväinen. Hän haluaa olla itselleen täysin rehellinen. Trikoot pitää palauttaa joka tapauksessa. Huoneessa on täysin hiljaista. Suljettu ovi eristää poikien pelaamisen ja Juhan television äänet Johannasta. Johanna katsoo itseään alhaalta ylöspäin. Pohkeet ovat kauniit ja kapeat. Niihin voisi periaatteessa olla tyytyväinen. Polvet ovat kuin pahkat valtavien taikinaisten reisien alapuolella. Reisien pehmeään lihaan on ilmestynyt kuoppia. Ne näkyvät epätasaisuuksina trikoiden läpi. 

Trikoiden vyötärönauha kannattelee löysää, maata kohti kurottelevaa nahkarengasta, joka kuroutuu irvistyksenomaisesti yhteen navan seudulla. Violetti, arpeutunut sektiohaava tekee vatsasta inhottavan näköisen. Sari oli puhunut tavoitebikineistä. Johanna ei voi kuvitellakaan pukeutuvansa bikineihin. Häntä itseäänkin kuvottaa katsella tuota väkisin kokoon kurottua arpikudosmassaa. Johanna nostelee rintoja kourissaan kuin arvioiden niiden painoa, kunnes antaa niiden valahtaa takaisin vatsalleen. Vatsa on tuota pikaa suurempi kuin rinnat. 

Johanna katsoo kauan itseään suoraan silmiin. Yksinäisen kyynel nousee silmäkulmaan. Vaalean ruskeat silmät katsovat takaisin säälien. Katse porautuu syvälle Johannan tajuntaan silmien ja kalvojen läpi.  

Mitä on tapahtunut, kun ei ole tapahtunut mitään? Johanna miettii. 

Ääriviivat haalistuvat haalistumistaan, eikä Johanna erota itseään enää peilistä. Hän on haalistunut ja pyöristynyt pois elämästään. Milloin tämä kaikki on tapahtunut? Johanna tarkentaa takaisin silmiinsä ja on saamassa ajatuksesta kiinni, kun Jessica ilmestyy ovelle. 

”Mitä sä teet?” Jessica huutaa ovella ja katsoo puolialastonta äitiään. Tummien ja tuuheiden tekoripsien kehystämässä katseessa on viesti, josta Johannan on vaikea saada kiinni. Sääliä, inhoa, kauhua ja jotain näiden väliltä. Jessica seisoo ovella kuin odottaen vastausta äidiltään. 

Tyttö on hoikka ja pukeutunut takapuolesta kiristäviin oloasuhousuihin ja paitaan, joka jättää uuman ja navan paljaaksi. Viime kesänä ilman Johannan lupaa otettu napakoru kimmeltää turkoosina sileällä iholla. Jessican pitkät ruskeat hiukset ovat näpsäkällä nutturalla päälaella ja muutama kapeita kasvoja myötäilevä suortuva korostaa huolitellun huoletonta kokonaisuutta. Jessica on kaunis ja osaa korostaa juuri oikeita kohtia vartalossaan. Hän on selvästi ylpeä hoikkuudestaan, sileästä ihostaan ja itsestään. Valkoisista, kaulassa roikkuvista kuulokkeista kuuluu läpi basson tasainen jytke. Jessica haukkaa palan pitsaa ja nojailee oven pieleen. Johanna kaappaa paidan sängyltä itsensä peitoksi, eikä pysty sanomaan mitään puolustuksekseen. 

”Ihan oikeesti, mutsi. Mitä sä teet? Seisot alasti peilin edessä ja kattelet ittees. Mitkä noi on?” Jessica osoittelee trikoita ivallinen hymyn kare suupielessään ja huutaa Juhaa katsomaan. 

”Älkää nyt viitsikö. Kyllä aika on ajanut meidänkin mamman ohi”, Juha huutaa sohvalta vaivautumatta paikalle. 

Jessica pyörähtää ovelta huoneeseensa naureskellen ja hieroo mennessään käsistään pitsapohjan jauhojäämiä ja rasvaa housuihinsa. Johanna vaihtaa salamannopeasti päälleen Pikku Myy-paitulinsa ja pyyhkii poskelle valahtaneet kyyneleet. Hän avaa ylimmän yöpöydän laatikon ja ottaa kätköistään suklaapatukan, jonka kuorii vapisevin käsin kääreistään. Hän survoo suklaan kokonaisena suuhunsa, istahtaa sängyn laidalle ja ummistaa silmänsä. Johanna tuntee, kuinka suklaan sokerinen ja huoneenlämpöinen tahma helpottaa hetkeksi. Hän katsoo sängyn päällä lojuvia punaisia trikoita ja päättää pyhästi palauttaa ne heti huomenna. Sarille hän vain ilmoittaisi, että ei lähde salille. Ei selityksiä. 


Sarin ja Johannan tarinan ensimmäiset luvut tarjotaan kaikille. Tarina jatkuu maanantaina 28.6.2021 KS-digissä Kangasalan Sanomien tilaajille kesäetuna. Ellet ole tilaaja, mutta haluat tietää, miten Sarin ja Johannan matka jatkuu, tilaa Kangasalan Sanomat KS-diginä tai printtinä (KS-digi sisältyy tilaukseen).

Uudet Hopeapajun varjossa elämä -luvut löydät päivittäin (pl. sunnuntait) niiden ilmestyttyä kesäjatkiksen etusivulta.

Kommentoi

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi.