Tällä sivustolla käytetään evästeitä käyttö­kokemuksen parantamiseksi. Lisätietoja.
Etusivu Uutiset KS-digi Tapahtumat Boksi Kuvat Blogit Ajankohtaista
Paikalliset palvelut keskeisellä paikalla osoitteessa kauppaympyra.fiPaikalliset palvelut keskeisellä paikalla osoitteessa kauppaympyra.fi

Hiihtäminen on tunneasia

Kolumni - 8.3.2017 kello 8.07
Liisa Alanko

Lahdessa on pidetty hiihdon MM-kisat. Kun norjalainen turskanpurija suomalaissilmin katsottuna kaatoi Iivo Niskasen parisprintin viimeisessä kurvissa, tunteet nousivat pintaan.

Hiihtäjät Iivo Niskanen ja Sami Jauhojärvi pettyivät, kun varmalta näyttänyt kultamitali vaihtui pronssiksi. Heti kilpailun jälkeen miesten kiukku purkautui norjalaiselle suunnattuina väkevinä sanoina ja tuimina katseina. Illan palkintojenjaossa miehet jo hymyilivät, mutta ilo ei vaikuttanut kovin riehakkaalta.

Kaatumisen aiheuttanut ja itsekin kaatunut Emil Iversen itki virhearviointiaan ja mitalitta jäämistä. Norjalaiset kun ovat tottuneet menestymään. Joukkuetoverit puolustivat Iverseniä, mutta jokin asiassa jäi jäytämään hiihtäjän mieltä ja hän lähti kesken kisojen kotiin.

Kun Niskanen ja Iversen kaatuivat, Lahdessa kilpailua seurannut ja valtavalla pauhulla hiihtäjiä kannustanut yleisö hiljeni kuin veitsellä leikaten. Seurasin kilpailua televisiosta yhdessä perheenjäsenten kanssa. Olimme kannustaneet ja kommentoineet hiihtoa jännittyneinä. Tilanteiden mukaan olimme vuoroin innoissamme menestyksen mahdollisuudesta, vuoroin epävarmoina pärjäämisestä.

Miesten saavuttama pronssi ei tuntunut voitetulta. Kuljin olohuoneessa edestakaisin, puin nyrkkiä ja annoin Iversenin kuulla kunniansa. Jos norjalainen turskanpurija olisi ollut lähietäisyydellä, olisin saattanut yltyä sanoista tekoihin.

Yön yli nukuttuani norjalaisen kohtalo jo vähän säälitti. Toivon, ettei hänen uransa taannu tapauksen takia sunnuntaihiihtelyksi.

Ammattiurheilijoina Niskanen ja Jauhojärvi käsittelivät kumpikin omalla tavallaan tapahtuneen pois mielestään ja valmistautuivat muihin hiihtomatkoihin. Epäonnisen kaatumisen ei voinut antaa hallita mieltä.

Penkkiurheilijana minulle tuli vahva tunne, että nyt pitäisi yrittää auttaa suomalaishiihtäjiä ja erityisesti Iivo Niskasta. Miesten perinteinen 15 kilometriä hiihdettiin keskiviikkona, jolloin en ole työssä. Pohdin, lähtisinkö Lahteen kannustamaan suomalaisia.

Heiluttaisin Suomen lippua ja huutaisin Iivo, Iivo, Iivo. Antaisin kannustajana kaikkeni ja ääneni olisi kuuluvampi kuin norjalaisilla. Suomalaiset menestyisivät ja minäkin tuntisin olevani osa suomalaista hiihtohistoriaa.

Jäin kotiin keskiviikkona. Lahdessa olisi ollut liian iso riski joutua käsirysyyn, jos suomalaishiihtäjiä olisi kohdeltu mielestäni huonosti. Eläydyin hiihtoon television kautta, vaihtamalla viestejä ja soittelemalla muiden urheiluhullujen kanssa. Meidän Iivo voitti ylivoimaisesti maailmanmestaruuden.

Iivossa on hienoja piirteitä. Hän kiittää reilusti tukijoitaan ja tunnustaa, että he ovat hänen menestyksensä mahdollistajia. Hänellä on myös rohkeutta puolustaa itselleen tärkeitä asioita.

Iivo palautti minun uskoni suomalaiseen maastohiihtoon.

Lähetä tekstari!
Kommentoi / Keskustele aiheesta
Lähetä tekstari!
~
Takaisin ylös