Hymiöitä 80 vuoden takaa

0

Sain jokin aika sitten käsiini kirjeen, jonka isäni täti oli kirjoittanut perheelleen 16-vuotiaana. Hän oli ollut sukulaisten luona hoitamassa lapsia ja auttelemassa talon töissä. Elettiin vuotta 1940.

Kirje on kirjoitettu hyvin vivahteikkaalla kielellä lennokkain ilmauksin. Sen myötä pystyy hyvin eläytymään maalaistalon elämään kahdeksankymmentä vuotta sitten.

Vuonna 1940, juuri talvisodan päätyttyä, elämä maaseudulla oli hyvin työntäyteistä ja rankkaa. Mutta ei kirjeestä mikään epätoivo tai turhautuminen välity, puhumattakaan surusta.

Kepeällä huumorilla tuo 16-vuotias nuori siinä kertoilee arjen askareistaan. Vastoinkäymiset hän kuittaa varsin vähäsanaisesti, kuin ohimennen.

Jos teksti olisi kirjoitettu omassa ajassamme, se olisi sähköisessä muodossa ja siinä olisi siellä täällä sydämiä ja hymiöitä, millä nykyään viestit kyllästetään.

Jotkut kirjeen vanhahtavat sanonnat ovat hauskoja, kuten ”kriivatkaa ensi kerralla enempi”, tai ”Esalla on ollut leuan alla klupuja”. Mitähän ne ovat? Kysyin Esalta, joka on vanhin setäni, eikä hän muistanut.

Kirjeen loppupuolella on joitakin toiveita kotiväelle, mutta ne koskevat lähinnä asioita, mitä tyttö toivoisi perheenjäsenilleen tai lähisukulaisilleen, ei niinkään hänelle itselleen.

Tässä on ehkä jonkinmoinen ero nykyaikaan: Asiat, joista tyttö kertoo, ovat perheen ja yhteisön yhteisiä asioita, eivät niinkään hänen omiaan.

Perheeni albumissa on valokuvia sukumme tapahtumista vuosikymmenten takaa valokuvien ottamisen alkuajoilta.

Ne ovat useimmiten ryhmäkuvia tai potretteja, joissa on asettauduttu tyyriin näköisinä pyhävaatteissa kiertävän valokuvaajan kuvattavaksi.

Niissä on pysäytetyn ajanhetken jähmettynyttä kauneutta, mutta elämänmenon tunne ei niistä oikeastaan välity. Tuosta isäni tädin kirjeestä kyllä välittyy.

Nykyään kirjoitamme sähköisiä viestejä. Säilyvätkö ne vuosikymmenten päähän tulevai­suuteen kertomaan elämästämme nyt?

Tieto­tekniikan asian­tuntijat ovat sitä mieltä, että eivät säily.

Teksti- ja kuvadataa syntyy joka päivä massiiviset määrät, mutta välittyykö nopeasti räpsäytetystä sähköisestä dokumentista aito elämisen tunne samalla tavalla kuin käsin kirjoitetusta kirjeestä?

Tapaan isäni tädin tulevana sunnuntaina. Hän on nyt 96-vuotias, mutta kirjoittaa edelleen kirjeitä erittäin värikkäin ilmauksin ja kauniilla käsialalla.

Hänellä on koko hänen elämänsä ajan ollut vahva kirjeen kirjoittamisen rutiini. Hän on osannut kertoa omasta ja läheistensä elämästä kuvausvoimaisesti ja hauskasti.

Lienee epärealistista toivoakaan, että itse kykenen samaan, jos elän yli 90-vuotiaaksi.

Kommentoi

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi.