Tällä sivustolla käytetään evästeitä käyttö­kokemuksen parantamiseksi. Lisätietoja.
Etusivu Uutiset KS-Digi Tapahtumat Boksi Kuvat Blogit Ajankohtaista
Paikalliset palvelut keskeisellä paikalla osoitteessa kauppaympyra.fiPaikalliset palvelut keskeisellä paikalla osoitteessa kauppaympyra.fi

Ja lopuksi huumoria

Kolumni - 19.10.2016 kello 8.00
Lauri Hollo

Huumori, tuo hassu juttu. Tiedättehän. Osa tietää, osa ei. Onko lopulta mitään yhtä koomista kuin se, että kaverilla on täydellisen erilainen huumorintaju kuin itselläsi.
Jää arvailujen varaan, kumman mielestä toinen on täysin huumorintajuton - tai hänellä on ainakin huono huumorintaju.
Jos miljoonan ihmisen otannalla pyytäisi jokaista mainitsemaan luonteenpiirteitään, lähes kaikki mainitsisivat huumorintajun. Miksi suuri osa silti vaikuttaa, kuin heillä ei olisi sitä lainkaan? Syy on sen erilaisuudessa. Huumorintaju on kuin makuasia: silakkapihvit vai sisäfile?

Minä(kin) olen mielestäni erittäin huumorintajuinen, jopa hauska ihminen. Mitä jos olenkin väärässä? Mitä jos kaverit eivät kikattele Facebook-päivityksilleni tai nauravat sutkautuksilleni illanvietoissa vain siksi, että se kuuluu asiaan? Apua, mistä sen voi tietää? Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä epävarmempi olo kaihertaa.
Nauran kippurassa, kun eräs vanha opiskelukaverini ei koskaan ymmärrä Fingerporia, tuota Pertti Jarlan mainiota verbaalista sarjakuvaa. Hän saattaa ymmärtää niitä, muttei näe niissä mitään hauskaa. En ole koskaan kehdannut kysyä, mikä hänen mielestään sitten on hauskaa. Jos kysyisin, kokisin tuomitsevani hänet huumorintajuttomaksi. Ei kukaan sellaista halua.

Itse nauran Jarlalle maha kippurassa kerta toisensa jälkeen, vaikka on hänelläkin huonot hetkensä. Toinen, mille olen nauranut paljon ja lujaa on TV-sarja Pasila. Jaksan katsoa tuotantokausia kerta toisensa jälkeen. Rauno Repomiehen laulut ja pelkästään hänen käyttämänsä omintakeinen sanajärjestys saavat nauramaan ääneen. Pekka Routalemmen jännän vivahteista puhumattakaan.
Erityisesti viime aikoina olen työhuoneella hommia naputellessani pyöritellyt YLE Areenasta vanhoja Pasiloita ikään kuin taustamusiikkina. Työ toki katkeaa vähän väliä, kun repeän nauruun ja joitakin kohtauksia on pakko kelata moneenkin kertaan. Mutta mitä sitten, pääasia että ihmisellä on ainakin omasta mielestään hauskaa.

Kuulun siihen koulukuntaan, jota naurattaa verbaalinen huumori. Osa pitää tilannekomiikasta, jotkut ihan jostain muusta, osa kaskuista. Niiden kertojia on tosin entistä vähemmän Stand Up -koomikoita lukuun ottamatta. Se oli arjen perinnettä aikana, jolloin ei ollut tietokoneita ja YLE Areenoita miljoonine sketsipätkineen.
Nykypäivänä tuntuu siltä, että moista tarinaniskemistä ei enää arvosteta. Koska olet viimeksi kuullut jonkun kaverisi kertovan ihan livenä hyvän vitsin? En minäkään.
Eräällä ystävälläni on tapana kertoa usein kovin pitkäksikin venyviä kaskuja. Usein ne ovat jonkun muun keksimiä, mutta hän sijoittaa lähes aina itsensä tarinaan mukaan. Se on monesti pahuksen raskasta, kun tietää, ettei juttua hänelle tapahtunut, mutta silti hän seikkailee itse jokaisessa - ja uskoo meidän muiden jätkien kuvittelevan niin.
Tai sitten juuri se on hyvää huumoria kaikkien muiden, paitsi minun mielestä. En voi koskaan tietää. Outo juttu tuo huumorintaju.

Lähetä Kangasalan Sanomat kuukauden ajan ystävälle tai sukulaiselle Kangasalla!
Kommentoi / Keskustele aiheesta
Lähetä Kangasalan Sanomat kuukauden ajan ystävälle tai sukulaiselle Kangasalla!
~
Takaisin ylös