Jäistä junailua Jugoslaviassa

0
Poirot’n uusiin kasvoihin kannattaa tottua, sillä jatko-osaa kaavaillaan jo.

Hercule Poirot matkustaa ylellisessä Idän pikajunassa Istanbulista kohti Calais’ta. Matka tyssää lumivyöryn suistaessa veturin radalta keskellä kaukaisia vuoria ja yhdestä hytistä löytyy murhattu matkustaja.

Ratkottava mysteeri on kiihkeimmillään sopivan kylmä ja klaustrofobinen, mutta itse tarinaa viehättävämpi on konsepti ja selittämätön, kiistaton romantiikka, joka vanhan ajan junamatkustukseen liittyy.

Tarina alkaa Hercule Poirot’n esittelyllä, jollaista kirjasta ei löydy, mutta voi olla tarpeen, mikäli etsiväneron maine ei ole uudelle yleisölle kiirinyt.

Televisioversioon tottuneella Poirot-fanilla menee väistämättä aikaa hyväksyä belgialaisen uusi ulkoasu – etenkin viikset, jotka tosin ovat lähempänä lähdemateriaalin kuvailua kuin koskaan aiemmin.

Vuoden 1974 versiota suosivat eivät välttämättä uusinnasta innostu. Kuvassa ei ehkä ole Bergmania tai Bacallia, mutta vahvojen ammattilaisten kaarti onnistuu.

Ja jos kerran Weinsteinin jälkeisessäkin Hollywoodissa Johnny Depp vielä saa töitä, niin olkoot muutkin hänen roolinsa tällaisia, joihin tähden nykyinen imago sopii.

Tyyliinsä sopivasti ohjaaja Branagh roolitti itsensä päätähdeksi, mutta päätös osoittautuu lopulta oikeaksi.

Yliampuvaa aksenttia ei voi täysin puolustella, mutta on hyvä, että hahmossa on menty omaan suuntaan. No, joissain tapauksissa ehkä liikaa – tämä Poirot pitää sisäisiä monologeja menetetylle rakkaalle ja on selvästi fyysisempi kuin aiemmat.

Syyllisen etsiminen on kiintoisaa niillekin, jotka klassisen loppuratkaisun muistavat. Pienet juonimuutokset voi antaa anteeksi, sillä ytimessä pysyy alkuperäinen tarina.

Upeat maisemat, kiinnostava kuvaus ja yksityiskohtaiset lavasteet täydentävät Christien oman tyylin charmia – oikeudentajussaan lämmintä eleganssia, jota moderneista murhamysteereistä ei löydy.

Pauliina Tulenheimo

Kommentoi

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi.