Koti Pääuutiset Juhannuksen paras telttapaikka ja talvisin haiseva huussi – toimittaja ja kaksi Santasaaressa...

Juhannuksen paras telttapaikka ja talvisin haiseva huussi – toimittaja ja kaksi Santasaaressa aikoinaan viihtynyttä veneilivät saarelle muistelemaan menneitä

0
Seurakunnan leirikeskuksen vanhasta päärakennuksesta on jäljellä enää nokinen piippu. Tarmo Lindqvist ja Susanna Saarinen muistavat, missä kohdassa keittiö ja tupa sijaitsivat.

Pakkaudumme Tarmo Lindqvistin ja Susanna Saarisen sekä hänen Sulo-koiransa kanssa Lindqvistin soutuveneeseen Pikonlinnan venerannassa. On syyskuinen kirpsakka iltapäivä ja pohjoisesta puhaltaa navakasti.

– Nyt tuulee vähän, mutta kyllä me pääsemme, Lindqvist toteaa vuosien kokemuksella ja tarttuu airoihin.

Määränpäämme on muutaman sadan metrin päässä Vesijärvestä kohoava Santasaari, johon matkaamme verestämään Lindqvistin ja Saarisen paikkaan liittyviä muistoja.

– Hiihdimme kouluaikoina Suoramalta Santasaareen. Talvisin siellä oli joskus mehupiste, Saarinen muistelee ja tiirailee lähestyvää saarta.

Hänen viime visiittinsä saarelle tapahtui noin 25 vuotta sitten rippikouluvuonna.Rippileirin lisäksi Saarinen osallistui lapsena seurakunnan tyttöleireille.

– Saari oli ihana paikka. Kiva mennä katsomaan, onko rakennuksia vielä paikallaan, hän toteaa.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.


Susanna Saarinen palasi Santasaareen vuosien jälkeen. Hän oli viimeksi ollut siellä 25 vuotta sitten rippileirillä.

Lindqvistille Santasaari on tuttu jo1950-luvun lapsuudesta.

– Sen jälkeen kun kouluvuosi keväällä loppui, lähdimme joka viikonvaihde sinne. Viikot tehtiin kitkemistöitä Pikonlinnassa, hän kertoo.

Lindqvist ohjaa paattimme rantaan ja vetäisee sen maalle. Nousen Saarisen ja Sulon kanssa veneestä.

– Tähän on tarkoitus tulla kaupungin rakentama laavu, Lindqvist kertoo ja osoittaa tasaista aluetta, jossa on aikaisemmin pelattu lentopalloa.

Santasaari on osittain Kangasalan seurakunnan ja osittain yksityisessä omistuksessa. Seurakunta piti siellä leirejä vuoteen 2002 asti. Silloin tulipalo tuhosi leirikeskuksen päärakennuksen. Nyt kaupunki ja seurakunta ovat sopimassa saaren elvyttämisestä veneilijöiden ja muiden kesäisin ja talvisin vesillä ja jäillä liikkujien retkeilykäyttöön. Laavun lisäksi kaupunki on suunnitellut rakentavansa saarelle puuvajan ja vessan.

Saarinen astelee vanhasta muistista jo hieman ruohottunutta polkua pitkin kohti palanutta päärakennusta. Pystyssä töröttövä hiiltynyt savupiippu muistuttaa, missä leirikeskuksen päärakennus vielä vajaat 20 vuotta sitten sijaitsi.

– Tässä oli tupa ja tuossa keittiö, Saarinen viittoilee.

– Muistan, kun pikkutyttönä leirillä söimme täällä aamupalaa. Meiltä kysyttiin, että onko joku allerginen kananmunalle. Minä en pitänyt kananmunasta keitettynä tai paistettuna, joten viittasin. Ruoka-aikaan muut saivat kunnon makaronilaatikkoa ja minä munatonta vesivelliä, hän nauraa.

Jätämme rauniot taaksemme ja jatkamme matkaa ulkovessojen suuntaan. Ne nököttävät edelleen jyrkällä kallionkielekkeelle, kuten Saarisen leiriaikoinakin.

– Ulkohuussissa haisi talvisin jostain syystä kamalalta. Muistan suihkineeni jotain tököttiä, jotta pystyin käymään siellä, hän kertoo ja nauraa.

Avaamme huussin oven varovasti ja haistelemme. Ainakin tällä kertaa vastaan tulvahtaa vain puisen kuivikkeen tuoksu, jota seinälle ripustetussa vessataulussa kehotetaan heittämään pyttyyn asioimisen jälkeen.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.


Susanna Saarisesta oli hauska päästä Santasaarelle muistelemaan kolmenkymmenen vuoden takaisia leirimuistoja.

Vessan lähellä sijaitsee pitkähkö majoitusrakennus. Yhteen sen yläsängyistä Saarinen jemmasi pikkutyttönä kassillisen herkkuja. Niillä saattoi herkutella iltaisin leiripäivän jälkeen.

Kuljemme saaren oikeaa rantaa pitkin ja saavumme seurakunnan vanhalle nuotiopaikalle. Lindqvistin mukaan samalla suunnalla oli joskus saaren paras leiripaikka.

– Ennen vanhaan saarelle tultiin sankoin joukoin viettämään juhannusta. Hyvissä ajoin kiirehdittiin varaamaan telttapaikkoja. Me kun asuimme lähellä, pääsimme usein myös ensimmäisenä varaamaan parhaat paikat, hän muistelee.

Saaren toiselta reunalta löytyy suuri saunarakennus. Se näyttää ainakin ulkoisesti hyväkuntoiselta, samoin kuin vedessä kelluva puulaituri.

– Tässä paikalla se mehupiste oli talvisin, Saarinen pohtii.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.


Tarmo Lindqvist työntää veneen vesille, kun on aika lähteä takaisin mantereelle.

Hänen mieleensä on jäänyt myös jäällä vinhasti pyörinyt jääkelkka.Käveleksimme rauhassa takaisin kohti venerantaa. Sulo painelee edellä kaikista uusista tuoksuista huumaantuneena.

Pysähdymme Saarisen ja Lindqvistin kanssa vielä hetkeksi venevajan viereen.Sisällä lepää vanha ruuhi, jolla on luultavasti kyyditty leiriläisiä ja varusteita saareen. Lindqvist tietää kertoa, että sen on aikoinaan nikkaroinut kangasalalainen veneenvalmistaja.

On aika lähteä mantereelle. Nousemme omaan paattiimme ja jätämme hyvästit saareelle, ainakin tältä erää.

Kommentoi

Kirjoita kommenttisi
Kirjoita nimesi tähän