Tällä sivustolla käytetään evästeitä käyttö­kokemuksen parantamiseksi. Lisätietoja.
Etusivu Uutiset KS-digi Tapahtumat Boksi Kuvat Blogit Ajankohtaista
Fixus Kangasala palveleeFixus Kangasala palvelee

Juoksemisen riemua

Kolumni - 14.6.2017 kello 8.01
Lauri Hollo

Kesä on erilaisten juoksutapahtumien aikaa. Moni on aloittanut valmistautumisen hyvissä ajoin - osa ei.

Yllättävän monella kesään kuuluu kipaista kymppi, puolimaraton tai maraton. Etenkin ensikertalaisilla valmistautumisen kanssa voi olla hiukan niin tai näin. Olet ehkä lyönyt vetoa tai sopinut muuten kaverin kanssa osallistuvasi johonkin juoksutapahtumaan. Mutta onko tullut harjoiteltua?

Kymmenen kilometriä menee vielä suht kylmiltään terveeltä ihmiseltä, toki satunnaista lenkkeilyä sekin vaatii. Puolimaraton on jo kokonaan toinen juttu, maratonista puhumattakaan. Ne vaativat kuukausien suunnitelmallista harjoittelua.

Jos ei ole pysynyt suunnitelmassa tai on lenkkeillyt vain satunnaisesti, on edessä tuskainen kesäpäivä. Ja oletettavasti myös tuskainen seuraava kesäviikko, kun lihaksia särkee kuin Urho jäätä.

Muistan hyvin, kun isäni täytti 50 vuotta 1996. Olin lopettanut oman aktiiviurani kestävyysjuoksussa 1992. Sen jälkeen oli tullut lepäiltyä laakereilla ja keräiltyä kauniisti sanottuna hiukan massaa. Kunto oli romahtanut.

Olimme sopineet varmaan joskus viisi vuotta aikaisemmin, että kun isä täyttä 50, lähdemme yhdessä Tukholman maratonille - tai se sopimus oli mielestäni sellaista läpänheittoa.

Tasan kaksi viikkoa enne H-hetkeä isä soitti ja kertoi varanneensa matkat Tukholmaan ja maksaneensa osallistumismaksut. En ollut juossut suunnilleen vuoteen kuin ehkä 1-2 kertaa kuukaudessa; tuli hiukkasen kiirus.

Kävi kuten käy ehkä monelle teistä, jotka havahtuvat aivan liian myöhään. Juoksin paniikinomaisesti ensimmäisellä viikolla vanhasta muistista noin 100 kilometriä, viikon huipensi sunnuntain pitkä lenkki, joka oli 20 kilometriä. Juoksin sen oletettua maratonvauhtia, jonka kuvittelin olevan jotakin 3.45 nurkilla. Se sujui yllättävän kevyesti, joten aloin olla toiveikas, kyllä tämä tästä.

Toisella viikolla muutama lenkki, palauttelua ja sitten Tukholman laivaan - vau, mikä valmistautuminen! Olin totta kai varma, että rökitän ikälopun isäukkoni mennen tullen vanhoilla pohjilla.

Lähdimme yhdessä matkaan, ja juoksu tuntui kevyeltä hiukan alle neljän tunnin tahdissa. Ajattelin kiristää toisella puoliskolla ja näyttää isäpapalle, mistä kana pissaa. Jouduin kuitenkin pissaamaan itse. Oli nimittäin käytävä noin 15 kilometrin kohdalla vessassa.

Isä oli valmis odottamaan, mutta itsetuntoa uhkuen sanoin, että jatkaa vain vasenta reunaa vähän hiljempaa edellä, ottaisin hänet pian kiinni.

Kaksi ihmistä vessajonossa, hommaan meni ehkä kolme minuuttia. Juoksin isän kiinni noin puolimatkassa eli 21 kilometrin kohdalla. Kilometriä myöhemmin jouduin sanomaan sanat, mitä en ollut koskaan uskonut sanovani: Mee vaan kovempaa, jos siltä tuntuu .

Maalissa olin muistaakseni seitsemän minuuttia isälle hävinneenä, aika oli jotakin 4.10 tuntumassa.

Mitä tästä opimme? Treenaa huolellisesti, älä yliarvio kykyjäsi äläkä varsinkaan sorru ylivauhtiin matkan puolivälissä, vaikka silloin vielä hyvältä tuntuisikin.

Tasavertaisuutta koin sentään laivamatkalla kotiin. Isä ei pystynyt kunnolla kävelemään, minä en istumaan. Vaimot jäivät juhlimaan yökerhoon kahdestaan...

Kommentoi / Keskustele aiheesta
~
Takaisin ylös