Kotikeittiössämme tutustuimme menneenä kesänä georgialaisen keittiön saloihin. Tällainen keittiökattaus sai lisäpotkua kesän Tarton-matkalta.
Viron toiseksi suurin, viehättävä kaupunki yllätti myönteisesti. Kuuluisan yliopistokaupungin lelu- ja teatterimuseon kellareissa sai seikkailla suojakypärä päässä, ja kaikkea tarjolla olevaa marioneteista varjohahmoihin täytyi kokeilla, tosin yleisö puuttui.
Tallinnan aamupäivän turistiruuhkan selvitellyt virolaiskuskimme kohtasi torkkuvat kyyditettävät seuraavan kerran puolimatkassa Tarttoon tuulimyllyn kahvilassa. Matkakumppanini kanssa hoksasimme ruokalistan venäjänkielisyyden avaavan yhteisen ymmärryksen.
Yhtä kaukana kuin Äiti Venäjä on Äiti Gruusia. Kuviteltu kielitaitoni koki kolauksen tilanteessa, jossa tarttolaisessa gruusialaisravintolassa olisi pitänyt pyytää pöytään viininjäähdytin.
Sanaa ei muistaakseni opetettu 1980-luvun lukion venäjäntunneilla. Mikä puute koulujärjestelmässämme! Pöytään tarjoiltu viini ei viihdy seurassa niin pitkään, että se ehtisi edes lämmetä, neuvoi tarjoilija. Voi minua ja yleissivistystäni! Joka päivä oppii jotain uutta.
Kaukasialaisen keittiön makumaailma oli jo lähes kielellä Tartossa, mutta sitten gruusialainen kirjaimisto kamppasi minut. Kauniisti kiemurtelevat kirjaimet ovat äänteitä, mutta en kuule, en lue niitä. Palasin kirjoitetun ymmärryksen täydelliseen tyhjiöön.
Turhaan ei bulgarialainen ystäväni todennut Tampereella olevan muuten mukavaa, mutta katukylteistä puuttuvat kyrilliset kirjaimet. Rajaportin saunassa yhteinen kieli löytyi hänellekin.
Sitten mieleeni muistui Berliinin gruusialaisen ravintolan hatshapuri-juustopiirakka. Kolesterolipommin äärellä koin hämmennyksen, kun omistajarouva tuli ja otti atraimia pitelevät käteni käsiinsä ja opasti minut yhteiselle lautastanssille: kas näin piirasnautintoja tanssitaan.
Vastasin kutsuun, ja yhdessä toteutimme suomalais-gruusialaisen lautaskoreografian. Draaman kaaren huipensi ravintolassa juhlinut hääväki, joka ampui ilmaan ilotulitusraketteja keskellä miljoonakaupunkia. Ei siinä lupia tarvittu. Ei tietenkään.
Monenlaisia kohtaamisia vailla yhteistä kieltä olen matkoillani kokenut. Yksi ikimuistoisimmista reissuista suuntautui ylioppilasvuonna 1981 kansallisessa sotatilassa eläneeseen Puolaan. Kieli ei ollut hallussa, joskin keikutin itseäni ja tulevaisuuttani syysmyrskyn kourissa vellovan Pomerania-laivan kansipaikalla.
Hetikään ei tullut mieleen, että kasvaako Gruusiassa oliiveja. Nuoren matkaajan seurana oli silloisen Neuvostoliiton rekkakuskien aatelisto, jonka jäsenten tarinoita säestivät sardiinipurkkien ja kirkkaiden juomien sovitukset.
Läheltä pääsee yllättävän kauas.
