Sen selkäranka törrötti rujosti. Kylkiluut pystyi erottamaan huonokuntoisen karvapeitteen alta.
Silmät tapittivat suurina ja pelokkaina. Siinä se silti oli. Meidän kylpyhuoneessamme, kaapin alle käpertyneenä. Toinen kissamme, Vilma.
Oli kevät 2013, kun Vilma muutti meille löytöeläinkodista. Vanha kissamme – myös löytökissa – ei ilahtunut tulokkaasta. Olimme kuvitelleet, että uusi kissa piristäisi ja toisi seuraa. Katinkontit.
Tulokas sai osakseen tunkeilijan kohtelun: murinaa, sähinää ja pari kipakkaa sivallusta kynsistä.
Sen jälkeen pystytimme suosiolla raja-aidan. Lasten turvaportti osoittautui juuri sopivaksi tehtävään: kissat saivat pällistellä toisiansa sen läpi ja jopa hieman haistella toisiaan hyvällä hetkellä, mutta silti asunto oli selkeästi jaettu kahtia. Kummallakin kissalla oli oma valtakuntansa.
Kun pahimmat murinat ja sähinät oli kuultu, raotimme porttia. Vilma halusikin jo innokkaasti ottaa uusia neliöitä haltuunsa. Niiden hallitsija suhtautui asiaan aluksi varauksellisesti, mutta hyväksyi hiljalleen kilpailijan reviirilleen.
Nykyisin kissamme ovat erottamattomat. Myös suhtautuminen meihin omistajiin on kääntynyt päälaelleen. Vilmasta on tullut löytökissataustansa takia todellinen kehruukone, joka vaatimalla vaatii päästä syliin silitettäväksi ja helliteltäväksi.
Rakkaudenpuuskat valtaavat pienen kissan välillä niin perusteellisesti, että ovien karmit paukkuvat, kun se puskee niitä onnessaan.
Pentuajan koettelemukset näkyvät ennen kaikkea loppumattomana ruokahaluna ja uusien ihmisten pelkona. Onneksi molemmissa asioissa on jo tapahtunut huomattavasti edistymistä.
Nykyisin tuntemattomatkin saavat jopa silittää Vilmaa, jos ruoka-aika sattuu olemaan lähellä. Muussa tapauksessa neiti vetäytyy päiväpeiton alle piiloon.
Siinä kelpaa eläinrakkaille ystäville selittää, että sängyn keskellä kohoava möykky on itse asiassa se kissa, jonka he niin mielellään tapaisivat.
Tosin Vilma on ottanut tavaksi pujahtaa sängystä esiin jossain vaiheessa, kun se on saanut riittävän pitkään kuulostella vieraiden aiheuttamia ääniä.
Minulle oli tärkeää, että otan löytökissan ja tarjoan sille kodin. En olisi voinut ottaa hyvällä omallatunnolla rotukissaa, sillä tietoisuus lukuisista kodittomista eläimistä tuntuu musertavalta.
Jos voin tarjota edes kahdelle rakastavan kodin koko niiden loppuelämäksi, potemani maailmantuska helpottaa rahtusen. Kerrostalokaksioon ei kuitenkaan voi ottaa kahta kissaa enempää, se on selvä.
Kenties joskus tulevaisuudessa voisimme toimia sijaiskotina löytöeläimille. Sen pitää tapahtua ennen kaikkea omien kissojemme ehdoilla. Tulokkaat eivät saa aiheuttaa stressiä omille kissoillemme, sillä silloin mennään ojasta allikkoon.
Tarvetta sijaiskodeille totisesti riittää. Tälläkin hetkellä yli 100 kissaa elää Pirkanmaan eläinsuojeluyhdistys PESUn sijaiskodeissa ja odottaa uuteen, pysyvään kotiin pääsemistä.
Löytökissasta saa todistettavasti rakastavan ja uskollisen lemmikin, jos vain on kärsivällinen. Niin kävi meille. Niin voi käydä myös juuri sinulle.
