Tällä sivustolla käytetään evästeitä käyttö­kokemuksen parantamiseksi. Lisätietoja.
Etusivu Uutiset KS-Digi Tapahtumat Boksi Kuvat Blogit Ajankohtaista
Paikalliset palvelut keskeisellä paikalla osoitteessa kauppaympyra.fiPaikalliset palvelut keskeisellä paikalla osoitteessa kauppaympyra.fi

Kengätön suutari

Kolumni - 1.2.2017 kello 8.01
Lauri Hollo

Kulahtaneen sananparren mukaan suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Täällä meillä se on kuitenkin itse suutari, jolla niitä ei ole.

Ja jos tarkkoja ollaan, ne kengät ovat meikäläisen lenkkikengät. Löytyvät ne hyllystä, mutta käyttöaste on ollut kauniisti sanottuna säälittävä.

Liikutan kuntoilijoita työkseni ja valmennan kilpaurheilijoita. Mutta annas olla, kun pitäisi itse lähteä lenkille. Innostun aina hetkeksi, joka kestää yleensä noin 3-5 viikkoa.

Sitten tulee 2-3 kuukauden jakso, jolloin en liiku juuri lainkaan. Kaihertava omatunto laukkaa korvieni välissä sitäkin lujempaa ja useammin.

Tiedän kaikki liikunnan terveyshyödyt - ja etenkin liikkumattomuuden riskit kuin omat taskuni. Mutta en saa itsekuriani heräämään. Nautin liikunnasta paljon, jopa rapakuntoisena.

Vielä hienompaa liikunta on silloin, kun huomaa oman kuntonsa nousevan.

Asiaa ei pitäisi ainakaan vaikeuttaa se, että vaimoni kuntoilee paljon enemmän kuin minä. Maanantaina aloitin taas. Kävin 12-vuotiaan poikani kanssa noin viiden kilometrin kävely-hölkällä eli kähölenkillä; minuutti kävelyä ja minuutti hölkkää vuorotellen.

Lenkin jälkeen kytkin sykemittarin tietokoneelle ja järkytyin. Harjoituspäiväkirjani kertoi, että kuluneen 10 viikon aikana olin liikkunut 2 tuntia ja 56 minuuttia.

Ja kuten asiaan kuuluu, sitä edellinen 4-viikkoinen sisälsi liikuntaa noin 20 tuntia

Okei, töitä on ollut poik­keuk­sel­li­sen paljon, mutta se on aina tekosyy. Kävin jokin aika sitten haastattelemassa uutta Suomen Olympiakomitean puheen­johtajaa Timo Ritakalliota, joka on vaativan luottamustoimen lisäksi Eläkeyhtiö Ilmarisen toimitus­johtaja.

Ritakallio kertoi heräävänsä joka aamu neljältä, että ehtii kuntoilla päivittäisen annoksensa. Tuskin olen kiireisempi kuin hän.

Lupasin syksyllä Tampereen Puolimaratonilla 10 kilometriä kirmanneelle vaimolleni, että olen mukana viivalla 2017. Siihen on aikaa nyt seitsemän kuukautta ja kymmenen päivää.

Jos nyt nykäisisin kympin, se kestäisi nakertavine polvivaivoineni arviolta 75-80 minuuttia. Alle tuntiin on päästävä.

Ja pienenä kuriositeettina: lähes tasan 29 vuotta sitten juoksin vanhan harjoituspäiväkirjani mukaan Uuden Seelannin Aucklandissa kympin 31.54.

Voisi helposti ajatella, että nyt on pakko treenata. Mutta pakko on kuntoilijalle äärimmäisen huono sana. Urheilun pitää olla nautinto.

En yritä pakottaa itseäni, vaan yritän lähteä 3-5 kertaa viikossa liikkumaan hymy naamalla. Sieltä se nimittäin lähtee: 15 kiloa painosta ja 15 minuuttia kympin ajasta.

Eihän tässä tarvitse parantaa kuin kaksi minuuttia kuukaudessa. Ja tähän loppuun sellainen itsesäälin- ja naurunsekainen hymiö.

Lähetä tekstari!
Kommentoi / Keskustele aiheesta
Lähetä tekstari!
~
Takaisin ylös