Lukioisko on Kangasalan lukion oma lehti.
Lehteä kirjoittaa Kangasalan lukiolaisista koostuva kolmen hengen mediaryhmä: Ronja Aaltojärvi, Aada Lehtoniemi ja Nadia Vakaslahti.
Arvostelu tai arvio on yksi journalismin juttutyypeistä, jossa arvioidaan jotakin teosta. Arvostelussa esitetään perusteltuja mielipiteitä havaintojen ja esimerkkien avulla. Arvostelijoilla on paljon valtaa arvioidessaan teoksia, minkä vuoksi mielipiteen perusteleminen hyvin on tärkeää. Arvostelijat ovatkin usein alansa asiantuntijoita, jotta he pystyvät arvioimaan teoksia osana tyylilajiaan tai tekijän tuotantoa. Arvostelu voi käsitellä esimerkiksi elokuvia, kirjoja, musiikkia, ravintoloita ja taideteoksia. Arvostelu tunnetaan myös kritiikkinä.
Esseet
Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema. Gummerus 2021. 238 s.
Tie, totuus ja kuolema jatkaa samalla omaperäisellä tyylillään kuin Hosseinin ensimmäinen esseekokoelma ”Pölyn ylistys”. Tekstin takaa voi kuulla ihmisen, joka nauraa, suree, pohtii ja on kuolevainen. Iloa ja naurua löytyy useammasta esseestä, joskus pulppuavana, joskus piilotettuna nokkeliin sanapareihin.
Siinä missä ”Pölyn ylistys” käsitteli arkisia asioita, käsittelee toinen esseekokoelma isoja, abstrakteja teemoja. Esseiden aiheet eivät kuitenkaan jää konkretian tasolle vaan Hosseini tuo ihmisyyden mukaan jokaiseen niistä. Kirjaa lukiessa kohtaa tien, totuuden ja kuoleman silmästä silmään.
Esseet eivät ole täynnä nerokkuutta, älyä, syvällisyyttä tai intohimoa, mutta jokaisesta niistä löytyy vähintäänkin pieni pala näitä. Oli kyseessä sitten upea aloitus, absurdi vitsi, osuva tulkinta tai juuri se oikea kysymys, Hosseini on onnistunut tuomaan jokaiseen esseeseen jotain lukemisen arvoista. Hosseini on onnistunut luomaan matkan.
Kirjan takakansikin ilmoittaa: ”Silvia Hosseinin toisessa esseekokoelmassa kuljetaan kohti väistämätöntä – muutaman mutkan kautta.” Näistä mutkista on hyvä mainita muun muassa matkailu, ”Miesten tarinat”, pääoma verhottuna Austenin tulkintaan, minuus, läheisen menettäminen sekä kuolevaisuus.
Ensimmäisellä lukukerrallani en päässyt ensimmäisiä sivuja pidemmälle. Matkailun ja turismin pohtiminen ekologiselta kannalta tuntui kuluneelta. Kirjan uudelleen avaaminen vaati äidinkielen kurssin pakollisen kirjan sekä lukudiplomitehtävän. Oliko vika sitten minussa vai esseissä, sitä en tiedä. Enkä edes sano, että ensimmäinen essee on huono. Se vaan ei ole yhtä kiehtova ja mielenkiintoinen kuin ne muut. Pari sivua pidemmälle lukiessani alkoi sivut onneksi kääntymään nopeammin.
Hosseinin ehdoton onnistuminen on mielestäni essee ”Miesten tarinat”, joka lopettaa kirjan Tie-osion. Siinä Hosseinilla on teräviä huomioita nykykulttuurista ja kirjallisuudesta. Teemana pyörii feminismi. Käsittelyyn tulee erityisesti niin sanottu feministinen kirjallisuus tai naiskirjallisuus. Hosseini tunnistaa nykyajan lukemisesta ilmiön, jossa lukemisesta nauttiminen tarkoittaisi samaa asiaa kuin lukemaansa samaistuminen. Kirja saatetaan jättää lukematta, koska kirjailija onkin mies. Tekstiä ei suostuta tulkitsemaan pintaa syvemmältä vaan siihen painetaan miesten-tarina-leima ja jätetään lukematta. Hosseini kyseenalaistaa tällaisen tulkinnan: “Ovatko nämä kokemuksia, joita emme halua kuunnella, koska ne tapahtuvat pojille? Ovatko romaanien runsaat merkitykset todella kutistettavissa ‘miesten tarinoiksi’?” Hosseini ihmettelee myös monien uskoa feminismin ainaiseen oikeellisuuteen. Hän huomauttaa, että kuten kaikki ismit myös feminismi on moninaista. Vaikka en olekaan jokaisesta kohdasta samaa mieltä, toi se uudenlaisen näkökulman vaikeisiin asioihin.
Heti tämän jälkeen alkaa Totuus-osio, joka on hyvä, mutta jokaisessa esseessä jää jokin hieman vaivaamaan. Ensimmäinen niistä käsittelee pääomaa. Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin tulkinta on mielenkiintoista ja läpi esseen Hosseini sykähdyttää lauseillaan ja mielipiteillään, mutta näiden välissä ajattelen, jaksanko todella lukea rahasta. Hosseini tulkitsee Austenin klassikkoa juurikin pääoman näkökulmasta. Essee alkaa samoilla sanoilla kuin Ylpeys ja ennakkoluulo: ”On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton mies, jolla on huomattava omaisuus, on välttämättä vaimon tarpeessa.” Hosseini tulkitseekin Austenin romaanissa avioliitossa olevan kyse kaupasta pääomien välillä. Esimerkiksi ihaillun herra Darcyn ja Elizabeth Bennetin avioliitossa olisikin kyse Elizabethin ihastumisesta Darcyn kartanoon ja sen maihin. Elizabeth nimittäin suostui avioliittoon vasta vierailtuaan sattumalta Darcyn luona. Historiallisen kirjallisuuden tulkinnan lisäksi Hosseini kirjoittaa myös tästä päivästä terävästi: ”Kertomus luokattomasta Suomesta on myytti, ja yhä useammille luokka on loukku.”
Toinen essee ”Kuka minä olen?” on tehty listan muodossa. Kokonaisuudessaan upea essee, mutta listan 140 kohtaa pudottavat minut välillä kärryiltä. Kohta 138: ”Lue maisemaa. Lue uudestaan.” Viimeisenä Hosseini on sisällyttänyt osioon kirjeitään kotimaastaan toiseen kotimaahan, Iranista Suomeen. Kirjeissä Hosseini kertoo tavallisista tekemisistään ja havainnoistaan. Hosseini kirjoittaa syömästään ruoasta ja patjasta, jolla nukkuu. Toisaalta koko kirjan mielenkiintoisin essee, toisaalta tylsin ja puuduttavin. Milloin nämä loppuvat, huomasin miettiväni.
Luin kirjaa koulussa, kun kaverini kysyi, mitä minä oikeastaan luen. Hetkeä aiemmin vilkaisu kirjaani olisi ollut varsin harmiton. Hetki sitten olin vielä lukenut linnuista kuoleman symboleina. Teoksen viimeinen essee ”Aurinkokuningatar” alkaa kuitenkin kertoen: ”Perseeni räjähti elokuussa 2019.” Essee menee kuolevaisuuden käsittelyssä varsin pitkälle soveliaisuuden rajoja venyttäen. En voi sanoa nauttineeni lukemastani, en missään nimessä, mutta se oli vaihtelua, virkistävää. Lukematta esseetä ei ikinä arvaisi, miksi Hosseini nimittää itseään Aurinkokuningattareksi.
Kokonaisuutena kirja on monipuolinen ja avartava. Kirjojen lukemisen hyviksi puoliksi mainitaan usein empatiakyvyn paraneminen, ajattelun laajentuminen ja eri kulttuurien ymmärtäminen. Tästä esseekokoelmasta löytyy kaikkia näitä.
MainosTilaa Kangasalan Sanomat alkaen 3,70 €.Tilaa tästä
