Koti Kolumni Kotipiha opettaa

    Kotipiha opettaa

    0

    Jos jossain, niin kotipihassani olen tehnyt paljon turhaa työtä ja potenut tuskaa tekemättömistä töistä. Ostin reilun kolmen hehtaarin maatilan parikymmentä vuotta sitten parhaalta ystävältäni. Hän meni naimisiin, muutti paikkakunnalta ja myi muutamaa vuotta aiemmin hankkimansa tilukset minulle.

    Tilan alkuperäiset omistajat harjoittivat karjataloutta ja heillä oli peltoa ja metsää enemmänkin. Karjanpidon lopettamisen jälkeen isäntäväki innostui kaikesta puutarhaan liittyvästä.

    Taloon muutettuani kyläläiset alkoivat muistella tilan aiemman isäntäväen puutarhaharrastusta ja sain kuulla paljon mielenkiintoista. Erityisesti isäntä oli ollut kokeiluhenkinen puutarhuri ja tehnyt yhteis­työtä muun muassa maatalousoppilaitosten asiantuntijoiden kanssa. Ystävälleni jääneestä pakastimesta löytyi isännän säilömiä, kananmunankokoisia karviaisia todisteena onnistumisesta.

    Tontilla näkyy yhä muoviputkia, vesikuoppia ja kasaan painuneita puutarharakennelmia. Marjapensaita, erilaisia puita, kasveja ja kukkia on paljon.

    Ystäväni harrasti hevosia, jotka laidunsivat pellon lisäksi myös pihapiirissä. Näin nurkat pysyivät siistinä ja kasvusto matalana.

    Synnyinkotini seisoo jämäkästi kalliolla eikä pihapiiriin saa helposti näyttäviä istutuksia. Herukkapensaat sentään kukoistavat keskellä pihaa ja kukkapenkit sisareni hoitaa hyvin. Kodinperintönä en siis saanut viherpeukaloa.

    Tein alkuun aloittelijan virheitä. Pipersin puutarhakoristeiden ja muiden pienten yksityiskohtien parissa ja ostin kesäkukkia lisävaivoikseni. Koin painetta ylläpitää näyttävää pihaa, vaikka en tuntenut sitä kunnolla. Tein vääriä valintoja ja olemassa olevat kasvit pääsivät rehottamaan valtoimenaan.

    Hakeuduin marttojen puutarhakoulutuksiin. Opin perusasioita ja sain rohkeutta tehdä isompiakin ratkaisuja, kuten ränsistyneiden pensaiden leikkaamisen alas. Hyvä oivallus oli, että kannattaa ennemmin hyödyntää olemassa olevaa ja kohentaa vuosia säilyneiden kasvien elinoloja kuin haalia uutta.

    Nykyään suosin monivuotisia perennoja ja levitän niiden kasvualueita. Luen lehdistä kokeneempien, mutta ei liian innokkaiden harrastajien vinkkejä. Parhaimpina pidän sellaisia, jotka pienentävät työmäärää ja hyväksyvät keskeneräisyyden.

    Isoin virheeni alussa oli liian vähäinen viikatteen käyttö, mikä kostautuu nykyään viikatteen toistuvana käyttönä. Aiempi isäntä oli pitänyt alapihalla hyötypuutarhaa, josta saksankirveli leviää hullun lailla. Päästin sen tietämättömyyttäni monena vuonna siementämään, mitä harmittelen nyt. En varmaan saa hävitettyä kasvia ikinä.

    Myös jättiputken, jättipalsamin ja lupiinin hävittäminen teettää runsaasti työtä, aiheuttaa rahanmenoa ja mieliharmia. Kaiken uuden kokeileminen ei ole hyvästä, sen joutuvat nyt jälkikäteen muut toteamaan.

    Ei pihanhoito pelkästään työtä ja tuskaa ole, kun välttää täydellisyyden tavoittelun ja iloitsee siitä mitä saa aikaan. Minun pihani, mutta Luoja antaa kasvun ihmeen.

    Kommentoi

    Kirjoita kommenttisi
    Kirjoita nimesi tähän