Kuhmalahtelainen Antti-Jussi Heikkilä kertoo, miltä tuntuu, kun koko elämä on navettaa – katso videolta, miten toimii lypsyrobotti

0
Antti-Jussi Heikkilä myöntää kiintyneensä joihinkin lehmiin. –Luopuminen lehmästä ei tunnu koskaan hyvältä.

Antti-Jussi Heikkilä seisoo navetan edessä yllään sininen lippalakki ja vihreä haalari. Käsiinsä hän on vetänyt läpikuultavat muovihansikkaat. Tervehdyksen merkiksi hän pukkaa minua kevyesti kyynärpäällään käsivarteen, hymyilee leveästi.

Selkeästi rempseä tyyppi.

Luonnearvio varmistuu, kun Heikkilä alkaa puhua. Hän kuvailee pukeutumistaan vähän ”valheelliseksi”.

– Kävin juuri vaihtamassa haalarin puhtaaseen. Se oli kuorruttunut kaikilla mahdollisilla eritteillä, mitä maa päällään voi vain kantaa. Limalla, verellä, sonnalla…, Heikkilä alkaa luetella.

Kuhmalahden Kuusisen tilalla elelee 160–180 nautaa. Niistä noin puolet on lypsylehmiä ja loput vasikoita ja nuoria nautoja eli hiehoja. Tilan pelloilla viljellään rapsia, vehnää ja eri nurmilajikkeita. Tiluksiin kuuluu myös metsää. Sukupolvenvaihdos tehtiin vuonna 2014.

33-vuotias Heikkilä on tullut tunnetuksi parin vuoden takaisesta osallistumisestaan Maajussille morsian -televisioformaattiin. Sen jälkeen hän on piipahtanut myös muutamassa muussakin tv-ohjelmassa.

– Muutenhan minua ei kukaan tuntisikaan. Elämäni on 98 prosenttisesti navettaa, Heikkilä sanoo ja erotan äänessä pienen, lähes huomaamattoman huokauksen.

Navetta on täynnä ääniä: rahinaa, ruksutusta, suhinaa, kolinaa ja klonksuntaa. Äänet ovat taajuudeltaan tasaisia, ja ehkä juuri siksi jollakin tavalla rentouttavia.

Lehmät kulkevat vapaasi navetan kolmella käytävällä, ulkoilemaankin lehmillä on vapaa kulku.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Vasikkakarsinassa olevat vasikat oppivat nopeasti juomaan juoma-automaatista. Joka päivä jotakuta on kuitenkin juotettava pullosta.

Heikkilä vilkaisee viime yönä särkynyttä ikkunaa, jonka joku lehmistä on kiimapäissään onnistunut särkemään.

Kiimantarkkailu onkin yksi navetan tärkeimmistä tehtävistä. Kiimakierroksia tehdään päivän aikana kahdesta kolmeen. Niiden aikana kierretään navetan lehmät ja ulkopihaton hiehot, ja etsitään veriä (kuukautisvuoto) ja kirkasta limaa (kiima).

– Vähän rumasti sanottuna navetan elämä on yhtä eläinten perien tuijottelua. Jos yksikin kiima jää huomaamatta ja siementäjä kutsumatta paikalle, tietää se tappiota maidontuotannossa, Heikkilä selittää.

Liman lisäksi kiiman tunnistaa siitä, että eläimet hyppivät toistensa päälle. Ne myös seuraavat toisiaan ja laskevat päitään toistensa selkien päälle.

– Kiimassa oleva lehmä voi arvaamattomuudessaan olla hengenvaarallinen. Se voi hypätä ihmisenkin päälle, Heikkilä sanoo.

Kiimakierroksen aikana tehdyt päätelmät kirjataan lypsyrobotin vieressä sijaitsevassa toimistossa olevaan kiimakalenteriin ja kiimanseurantavihkoon. Esimerkiksi näin: 10 siemennys, 15 tulossa kiimaan, 345 veri, 299 selkeästi hyppii, 298 illalla kirkas venyvä lima.

Numerot tarkoittavat eläimiä. Pääasiassa Heikkilä muistaa eläimet numeroiden, ei nimien perusteella.

13-vuotiasta, lähes 150 000 kilogrammaa maitoa elämänsä varrella lypsänyttä lehmää Heikkilä kutsuu ”kaksysiksi”.

– Tai no nyt mä muistelen, että sen nimi on Asa, Heikkilä toteaa hetken kuluttua ja lisää, että Asa on lehmien ehdoton kuningatar, niin arvovaltainen, ettei yksikään navetan lehmistä yritä isotella tai ärhennellä sille.

Myöhemmin toimiston tietokoneen tilanhallintaohjelma paljastaa, että lehmä on kuin onkin nimeltään Asa.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Maitotilallisen arkeen kuuluu myös paljon navetan puhtaanapitoon liittyviä tehtäviä, kuten esimerkiksi parsien kolausta, vasikkakarsinoiden siivoamista, juomapisteiden ja lypsymontun pesua.

Tilanhallintaohjelma on ihmeellinen laite. Nimensä mukaisesti se sisältää lähes kaikki tiedot tilan toiminnasta. Koneista, lehmien sairauksista, lypsyn ja ruokinnan onnistumisista ja niin edelleen.

Ohjelman tarkkailuun menee pari kolme tuntia joka päivä. Ohjelma esimerkiksi kertoo, että lehmä numero 316 (Oola) on syönyt vain 57 prosenttia sille tarkoitetusta väkirehusta.

Syy on selvitettävä.

Syömättömyyden syyn löytäminen saattaa toisinaan olla melkoista salapoliisintyötä. Tosin nyt Heikkilä tietää syyn. Oola on nimittäin juuri poikinut, ja se hamuaa vasikkansa perään. Silloin ruoka ei maita.

Numero 332, Pesu, on puolestaan seissyt lypsyrobotin odotustilassa yli 2,5 tuntia.

– Pesu on nuori kaveri, arka ja antaa hierarkiassa korkeammalla olevien kiilata sen eteen, Heikkilä selittää.

2,5 tuntia lypsyn odotusta on poikkeuksellisen pitkä aika. Yleensä Heikkilä puuttuu asiaan, jos lehmä odottaa lypsylle menoa tunnin. Juuri kun hän on menossa apuihin, löntystää Pesu itsenäisesti lypsyrobotin huomaan.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Kurottajalla siivotaan lehmien ruokintapöytä vanhasta rehusta ja tilalle tuodaan kauhalla panimotehtaan oluen panemisesta jäljelle jäänyttä mäskiä. Kun mäski on syöty, tuodaan tilalle uusi rehu.

On lähes mahdotonta kulkea läpi navetan ilman, että joku lehmistä yrittäisi nuolla tukkaa, takkia, kättä tai kädessä olevaa lehtiötä.

Mustavalkoinen, kovin tuttavallisesti käyttäytyvä lehmä seuraa perässäni pihattoon. Juuri kun olen ottamassa valokuvaa talikkoa pitelevästä Heikkilästä, tunnen kuinka suuri ja lämmin turpa laskeutuu olalleni. Valtava, karkea kieli lipaisee kaulaa ja kurottaa kohti kameraa.

Heikkilä selittää, että nuoleminen on lehmille ominaista sosiaalista toimintaa.

– Ne nuolevat aina ja kaikkea. Se on niiden mielestä kamalan kivaa. Varsinkin ihmisen tukka on lehmälle kovin kiinnostavaa materiaalia.

Lehmät pitävät myös lypsylle menosta, ne tykkäävät siitä, kun maidon aiheuttama paine katoaa utareista.

– Lypsäminen lisää mielihyvähormoni oksitosiinin tuotantoa, Heikkilä mainitsee.

Jos ihmisen pahuutta yrittää jotenkin luokitella, tuntuu, että maanviljelijät sijoittuvat aika hyvin murhaajien, raiskaajien ja muiden rosvojen jälkimaille.

Antti-Jussi Heikkilä

Keskimäärin lehmä käy lypsyrobotilla kolme kertaa vuorokaudessa.

Heikkilä selittää, että lypsyrobotille johtava älyportti tunnistaa lehmän kaulapannasta. Jos lehmällä ei ole lypsylupaa, päästää älyportti eläimen ruokintakioskeille. Lypsyluvalliset eläimet puolestaan ohjataan lypsyrobotin odotustilaan.

Odotustilasta eläimet astelevat vuorollaan robotin sisälle. Siellä pesukuppi pesee ja huuhtelee vetimet, minkä jälkeen lypsimet aloittavat lypsyn. Lypsyn lopuksi robotti suihkuttaa vetimiin hoitavaa vedinsprayta.

Heikkilän mukaan maidontuotannon onnistuminen vaatii sekä ruokinnan että sen suunnittelun onnistumista.

– Lehmien on myös poi´ittava säännöllisesti. Jos lehmä ei saa vasikoita, ei tule maitoakaan.

Keskimäärin yksi Kuusisen tilan lehmä lypsää vuodessa maitoa 12 700 kilogrammaa. Vuonna 2017 tila teki maidontuotannon Suomen ennätyksen yhdellä robotilla lypsyssä. Tulos oli lähemmäs miljoona litraa maitoa vuoden aikana.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Antti-Jussi Heikkilän mukaan entisajan pienlypsytiloilla ja nykytiloilla ei ole enää muuta yhteistä kuin maidon väri.
–Lehmät ovat puolitoista kertaa suurempia ja maitomäärät kymmenkertaistuneet.

Vaikka hyviä lukuja onkin paljon, on Heikkilän elämässä muunkinlaisia, ei niin kivoja tai voimauttavia lukuja.

Esimerkiksi vuoden keskimääräinen työpäivä on 10–12 tuntia, mutta sesonkiaikoihin työt venyvät 16–17-tuntisiksi. Viimeisen puolen vuoden aikana Heikkilä on joutunut tekemään töitä kellon ympäri.

Perustyöpäivän lisäksi tulevat yllätykset, kuten koneiden hajoamiset, eläinten sairastumiset ja vaikeat poikimiset, joissa tarvitaan ihmisen apua.

– Näitä yllätyksiä tulee usein. Aika harvoin se työpäivä siihen kymmeneen tai kahteentoista tuntiin jää, Heikkilä toteaa.

Aamu- ja iltanavetan lisäksi navettaan tehdään iltatarkastus kello 21–22.

Toisinaan navettaan on mentävä yölläkin, jos jokin ohjelma hälyttää koneen rikkoutumisesta. Tälläkin hetkellä yksi navetan ilmastointilaitteen moottoreista on hajonnut. Se tuntuu navetassa normaaliakin tuhdimpana tuoksuna.

– Usein tuntuu, että minulla on monta ammattia. Olen eläintenhoitaja, eläinlääkäri, mekaanikko, kätilö ja sähkömies, Heikkilä luettelee.

Heikkilä tuntee myös yhteiskunnalliset luvut ja muuttujat, jotka koskevat 2000-luvun lehmätilallisia. Maitotilojen kannattavuus on ollut heikkoa koko 2000-luvun ajan. Tilojen määrä on pienentynyt rajusti. Kun esimerkiksi vuonna 2000 maitotiloja oli lähes 20 000, oli niitä viime vuoden elokuussa enää 6000.

Kuitenkin tilojen keskikoko on noussut niin, ettei maidontuotannon kokonaismäärä (Luonnonvarakeskus) ole juuri laskenut.

Myös keskimääräisen maitotilan eläinmäärä on kaksinkertaistunut 2000-luvulla. Mutta vaikka tilojen koot kasvavat, ei maitotilojen talous ole juuri kohentunut.

Juttu jatkuu videon jälkeen.

Video: Krista Kaitasuo

Viime kesänä Heikkilä tuijotti keittiön pöydän ääressä papereita, joissa oli valmiina uuden navetan piirrokset. Uudessa navetassa olisi 2–3 lypsyrobottia ja 200–300 lehmää.

Kustannusarvio navetalle oli 2,2 miljoonaa euroa.

–Tuijotin piirroksia, ja äkkiä tulin järkiini. Tajusin, ettei minun ehdoin tahdoin tarvitse pistää päätäni vadille.

Heikkilä mittailee navettaa katseellaan. Yllättäen hän toteaa, että aikoo pitää lehmiä enää viidestä kymmeneen vuotta.

–En voi kuluttaa itseäni loppuun. Olen 33-vuotias ja tuntuu, etten ole vielä edes alkanut elää.

Äkillinen avautuminen tuntuu painavana kysymystulvana pään sisällä. Ennen kuin ehdin kysyä lisää, alkaa Heikkilä selittää.

Hän kertoo lukuisista jouluista ja juhannuksista, jotka hän on ”tippa linssissä viettänyt navetassa lypsien ja sontaa luoden, samalla kun muut jakavat lahjoja ja viettävät aikaa läheistensä kanssa”.

Joka vuosi hän suunnittelee pitävänsä lomaa yhden viikon keväällä ja toisen syksyllä. Lähes poikkeuksetta loma typistyy ensin pidennettyyn viikonloppuun, sitten viikonloppuun ja lopulta

yhteen päivään. Jos lähtee viikonlopun viettoon kylpylään, on enemmän sääntö kuin poikkeus, että viikonloppu loppuu kesken kaiken.

Lomittajia on vaikea saada, minkä lisäksi vieraan tulo tilalle tarkoittaa usein maidontuotannon vähentymistä.

– Se on iso tappio, jos kiimat jäävät huomaamatta tai kone hajoaa, eikä sitä huomata.

Joka viikonloppu Heikkilä pyrkii pitämään yhden ”vapaapäivän”. Se tarkoittaa perus 10–12 tunnin työpäivää, eli navettarutiinien hoitamista.

– Jos hoitaa vain navettarutiinit, sitä ehtii ottaa aamu- ja iltanavetan välissä päiväunet.

Heikkilä ei valita eikä kerjää sääliä. Hän on yksinkertaisesti rehellinen, ei kaunistele asioita. Kuten:

– Tällä alalla on paljon on itsemurhia ja itsensä loppuun ajamista.

Rehelliseen, jopa inhorealistiseen tyyliinsä hän jatkaa:

– Jos ihmisen pahuutta yrittää jotenkin luokitella, tuntuu, että maanviljelijät sijoittuvat aika hyvin murhaajien, raiskaajien ja muiden rosvojen jälkimaille, Heikkilä lataa.

Mitä hän tarkoittaa?

– Niin, se palaute mitä olen vuosien varrella tästä työstä saanut, on säännölliset haukut siitä, kuinka me maajussit riistämme eläimiä ja tuhoamme maapallon. Lisäksi maito juomana on saatanasta, nykymielipiteiden mukaan epäterveellistä kuin mikä. Maatalousyrittäjät kuulevat näitä juttuja jatkuvasti somessa ja päin naamaa.

Heikkilän ammatillinen itsetunto on noussut pariin otteeseen. Viimeisin kerta sattui koronan aikaan, kun pellolla ihminen viittoi häntä pysähtymään. Luokse tullut ihminen alkoi vuolaasti kiitellä Heikkilää sitä, että hän tekee suomalaisille ruokaa tällaisena aikana.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Kuusisen tilan lehmät saavat ulkoilla vapaasti jaloittelutarhassa. Talvella lumi tappaa mikrobeja ja hoitaa turvoksissa olevia sorkkia.

– Kyllä sitä taisin muutaman liikutuksen kyyneleen myöhemmin vuodattaa. Hyvältä ne kehut tuntuivat ja tarpeeseen tulivat. Myöhemmin sattui vielä toinen vastaava tapaus.

Ammattiylpeyttä Heikkilä koki myös osallistuessaan vuonna 2018 Maajussille morsian -televisio-ohjelmaan.

– Se oli matka omaan minuuteen ja tunteisiin. Tajusin myös, että on ihmisiä, jotka arvostavat meitä maatalousyrittäjiä.

Varsinainen menestys ohjelma ei kuitenkaan siinä mielessä ollut, ettei Heikkilä onnistunut löytämään ohjelman avulla pitkään kaipaamaansa puolisoa.

– Ohjelman jälkeen täällä on käynyt muutama puolisoehdokas tutustumassa. Treffit ovat kuitenkin kaatuneet siihen, ettei elämä täällä olekaan ollut sellaista kultahohtoista pelloilla kirmaamista, mitä on odotettu.

Tällä hetkellä Heikkilä seurustelee. Itse asiassa Keravalta kotoisin oleva tyttöystävä on muuttamassa lähiaikoina Heikkilän luokse tilalle.

– Tyttöystävä on opiskellut eläinlääkäriksi ja on kiinnostunut lehmistä. Että sillälaillakin hän on kiva ja hyödyllinen, Heikkilä hymähtää.

Heikkilä on tahtonut maanviljelijäksi natiaisesta saakka. Sinänsä hän onkin kutsumusammatissaan, koska saa viljellä peltoja.

On pakko kysyä se perinteinen kysymys. Ovatko lehmät vain matemaattisia tuotantoyksiköitä vai yksilöitä, joihin voi kiintyä?

Sekä että, Heikkilä vastaa. Tiettyyn pisteeseen saakka ollaan inhimillisiä, sitten alkaa kylmä matematiikka.

Heikkilä kiintyy osaan eläimistään. Erityisesti niihin, jotka kiintyvät ihmisiin. On hiehoja, joista Heikkilä pitää niin paljon, että toivoo niistä lypsylehmiä.

Ohjelman jälkeen täällä on käynyt muutama puolisoehdokas tutustumassa. Treffit ovat kuitenkin kaatuneet siihen, ettei elämä täällä olekaan ollut sellaista kultahohtoista pelloilla kirmaamista, mitä on odotettu.

Antti-Jussi Heikkilä

– Kyllä on monta herkkää hetkeä ollut, kun joutuu huonon genomiarvon vuoksi luopumaan jostakin eläimestä, johon on kiintynyt.

– Ja kun lehmä on syystä tai toisesta vietävä pihalle ja lopetettava, on aina, ihan joka kerta, pidettävä tauko ennen kuin sitä liipasinta painaa. Eikä sekään ole hyvä tunne koskaan, kun teurasauto ajaa pihaan. Silloin ketään ei naurata.

Nukkumattomista tunneista, yksineletyistä vuosista ja ihmisten epäsuosiosta huolimatta lehmistä luopuminen tulee aikanaan olemaan Heikkilälle kipeä paikka.

– Mutta en halua vielä ajatella käytännön tasolla niin pitkälle. Keskitytään nyt siihen, mitä elämästä tulee, kun puoliso muuttaa tänne. Kuinka iso järkytys se tulee hänelle olemaan, kun en olekaan joka yö vieressä, eikä ihan joka sukujuhliin ennätetä ajallaan, Heikkilä toteaa ja virnistää.

Kommentoi

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi.