Tällä sivustolla käytetään evästeitä käyttö­kokemuksen parantamiseksi. Lisätietoja.
Etusivu Uutiset KS-digi Tapahtumat Boksi Kuvat Blogit Ajankohtaista

Kun perheenjäsen lähtee lopullisesti

Kolumni - 15.5.2019 kello 7.01
Lauri Hollo

Yhden perheenjäsenen lähtö on aina ihmiselle vaikea paikka. Vaikka kyse olisi "vain" eläimestä. Olin huhtikuussa urheilijoideni kanssa Espanjassa leirillä. Lähtiessäni meillä oli vielä suht virkeä 10-vuotias terrieriukkeli, mutta palatessani ei.

Manololla oli sydänvika, mutta hän pärjäsi lääkityksellä ihan hyvin. Kun kunto romahti, se kävi äkkiä. Oli aika viimeisen piikin. Tosin sinne asti ei edes ehditty.

Vaimoni tytär halusi tulla vielä hyvästelemään eläin­lääkäri­aseman pihalle. Kun se oli tehty, koira henkäisi parkkipaikalla viimeisen henkäyksensä turvallisessa ja tutussa sylissä.

Ikään kuin se olisi päättänyt taistella niin kauan, että kaikki rakkaimmat on hyvästelty. Niin me ainakin haluamme ajatella, siitä jäi kaunis muisto.

Itse en ehtinyt koiraa nähdä enää viimeisten viikkojen aikana. Ensi se suretti. Mutta kun kuulin, miten huonoon kuntoon hän meni, en olisi ehkä halunnut näin jälkikäteen ajatellen nähdä; vaimoni mukaan Manolo ei ollut enää Manolo, liekki oli kadonnut silmistä.

Koiran kuolinpäivä Espanjassa oli kamala ja kyyneltentäyteinen. Kyseessä oli eläin, jonka olin tuntenut neljä vuotta. Rakkaita ihmisiä en ole menettänyt vuosikymmeniin. Koiran menehtyminen pisti kuitenkin ajattelemaan, että niinkin tulee vielä väistämättä käymään.

Suomalainen hautajaistunnelma ja -perinne on kovin synkkä. Adressit luetaan, itkeä tihrutetaan ja surraan – kuten toki pitääkin.

Joissakin maissa vainajaa muistellaan paljon enemmän ilon kautta, otetaan maljojakin kauniille muistolle – jopa nauretaan. Miksei meilläkin voitaisi tehdä samalla tavalla?

Suruaika on tietysti käytävä ensin läpi. Niin teemme mekin nyt, vaikka seuraava koira onkin jo suunnitteilla.

Itselläni oli aikaisemmin Lyyti-niminen Kromfohrländer, joka tunsi nimeltä 35 leluaan. Siinä oli hauska ohjelmanumero myös ystävien kyläillessä, kun Lyyti toi vuorotellen kopastaan Markku-Kalkkunan, Konrad-Gorillan ja niin edelleen. Kävimme jo sellaisia kurkkaamassa allergiatestimielessä, mutta valitettavasti kaksi kuudesta perheemme jäsenistä sai pieniä oireita. Mutta eiköhän se oikea rotu ja rakastettava yksilö ennen syksyä löydy.

Kommentoi / Keskustele aiheesta

Kangasalan Sanomat edellyttää, että verkkokeskustelu käydään asiallisesti ja hyvässä hengessä. Poistamme kommentit, joissa loukataan ihmisarvoa, yllytetään rikokseen, rasismiin tai jotka ovat muutoin sopimattomia tai hyvien journalististen tapojen vastaisia.

~
Takaisin ylös