Tällä sivustolla käytetään evästeitä käyttö­kokemuksen parantamiseksi. Lisätietoja.
Etusivu Uutiset KS-digi Tapahtumat Boksi Kuvat Blogit Ajankohtaista
Lounaalle KangasallaLounaalle Kangasalla

Kuujahdissa

Kolumni - 1.8.2018 kello 14.05
Marja-Liisa Manka

Läksimme vielä Vesijärvelle iltakymmeneltä, vanhat ihmiset, kuunpimennyksen lumossa. Ilma oli lämmin lehmän henkäys ja tuoksui kesältä. Aurinko laski kultareunuksin, kun vene irtosi Levonnokan laiturista.

Suuntasimme mökkisaareen, koska kuulimme, että edellisyön jännittävästä telttanukkumisesta ja rankasta retkipäivästä huolimatta 5- ja 2-vuotiaatkin olivat vielä hereillä. Heidänkin oli tarkoitus lähteä kuuta etsimään.

Niitty-Seppälän marjatilalla oli ajettu polkuautoilla niin, että multaiset hikivanat oivat kuivuneet ohimoille, kun kävimme vielä yhdessä Haralanharjun tornin kesätorilla. Isommalle tuli tosin jo tornissa väsymyksestä itku puseroon, kun hänen kameransa jäi autoon ja meistä kukaan ei laskeutunut vapaa-ehtoisesti sitä hakemaan, kiitos helteen.

Eräs setä kuitenkin antoi hänen laittaa paperista taitetun lennokin matkaan, joten murheet unohtuivat, kun se liiti kiemurrellen maahan.   

Siellä he odottivat laiturilla ja kiljuivat meidät nähdessään. Iki-ihana Sinikka vilkutteli viereiseltä laiturilta kuten on tehnyt vuosikymmenet. Kuuta hänkin metsästi, samaten kuin Päivi ja Kallu toiselta puolelta entistä kesämökkiämme. Hekin lähtivät veneellä.  

Mutta voi harmistus, oli niin täydellinen pimennys, ettemme nähneet sitä. Mummuna yritin kyllä kesyttää pilvet taikatempuilla, mutta ne eivät totelleet.

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Hyppää mukaan KS100-juhlavuoteen!

Pienimmän miehen silmät olivat jo isinsä sylissä sen verran lurpallaan, ettei edes punainen kuu olisi hätkähdyttänyt. Toinenkin häämötti mustin silmänalusin. Oli pakko luovuttaa ja viedä heidät takaisin. Edessä olisi taas telttayö. Pienin oli kyllä menossa sisälle äitinsä viereen. Hän oli jo edellisyönä todennut, minä en halua olla täällä riippukeinussa. Teltta tai keinu, eihän se vielä tuossa iässä ole selvää.

Tunnelma järvellä oli ainutlaatuinen. Joka puolella meni veneitä, yksi suppailijakin. Ihmisiä lillui järvessä laiturien vieressä Pikonlinnan kauniiden kerrostalojen kohdalla, kivillä ja rannoilla. Oli soutajaa ja moottoriveneilijää odottamassa kuuta taivaalta.

Moista menoa ei ollut Vesijärven päivälläkään koskaan nähty. Muistui mieleen Martti Innasen taulu Hirmuista menoa Tyrnävän raitilla.

Pikkuvaatteissa saatoimme viilettää pienillä laineilla. Kaikesta huolimatta se ei ollut turha keikka. Aurinko vajosi kultaan, järvi liekehti laineillaan ja muuttui musteeksi. Yö pimeni, jopa yksi tähti nousi esiin. Upeampaa kuunpimennystä tuskin voisi nähdä.  

Silti hiukan pettyneinä joimme teetä, kunnes Joku Muu eli mieheni sanoi: käydään nyt vielä Pikonlinnan törmällä katsomassa. Turhaan. Koiranulkoiluttajarouvakaan ei ollut mitään havainnut.

Käveltiin ja käveltiin kirkolle päin. Meni kilometri. Pellon reunalla kiljahdimme: siellä. ”Tähkäpäiden yllä täysikuu, kesäyön on onni omanani, tähkäsavuun taivas verhoutuu.” Kello 23.51.

Ruutanan entisen naapurimme Pikku-Ville sanoi, kun hänen kesälomalistansa runsautta päivittelin, elämässä pitää olla hauskaa. Ettei se olisi yhtä vanhuutta vaan! Nyt Ville on hujahtanut isoksi pojaksi, mutta hänen filoso­fiansa pätee. Kannattaa vaivautua ja lähteä liikkeelle. Vaikka sitten kuujahtiin. Ohessa saattaa löytyä muita ihmeitä.

 

Kommentoi / Keskustele aiheesta
Hyppää mukaan KS100-juhlavuoteen!
~
Takaisin ylös