Kyky se on, kangas-tähystyskin

0

Kangasalan kunnan 150-juhlavuosi huipentuu elokuun lopulla sadonkorjuujuhlaan, jonka yksi kiinnostavimmista ohjelmanumeroista lienee Kangasalan kyky -kilpailu.
Oma erityiskykyni tuskin riittää edes nyt perjantaina pidettäviin karsintoihin. Pätkääkään liioittelematta uskallan väittää pystyväni nopeasti erottamaan isonkin tekstimassan joukosta kaikki kangas-johteiset sanat lukematta tekstiä riviäkään – olenhan jo yli 30 vuotta tienannut elantoni keskittymällä kaikkeen, joka tavalla tai toisella liittyy Kangasalaan ja kangasalalaisuuteen. Tai on edes huteran aasinsillan kautta kytkettävissä paikkakuntaan.

Lomalla yritän tietoisesti pyristellä eroon ammattiroolistani kangas-tähystäjänä. Tänä kesänä tein poikkeuksen ja poimin toimituksen hyllystä lomalukemisekseni Marja-Liisa Hännisen kirjoittaman Kaarisilta juurille-kirjan.
Kun alkuvuodesta näin kirjan ensimmäisen kerran päätoimittajamme työpöydällä, rakastuin sen kansikuvaan, jossa Hännisen isoäiti Ida Niemi ulkoiluttaa Maija-lehmäänsä Kirkkojärven rannassa. Mitähän mahtoi Ida miettiä katsellessaan turvallaan rantakasvillisuutta hamuavaa Maijaa?

Etukäteen arvelin ylittäväni Kaarisillan nopsasti kuviin ja kuvateksteihin keskittyen. Värikäs kerronta imaisi kuitenkin mukaansa heti johdantosivulta. Hännisen tavoin ei voi kuin kiittää hänen Helmi-äitiään, joka jo kymmenvuotiaana ymmärsi muun muassa tallentaa Kangasalan Sanomista saksimiaan lehtileikkeitä talteen.
Helmin ansiosta Kaarisilta johdattaa menneisyyteen tarkkojen havaintojen sekä erilaisten dokumenttien ja valoku­vien avittamana.
Niemen perheen vaiheiden lisäksi samalla avautuu ikkuna 1800-luvun lopun ja 1900-luvun Kangasalle – ihmisiin ja tapahtumiin. Enpä muista esimerkiksi mistään muualta lukeneeni yhtä tarkkaa kertomusta pikkulasten koulua pitäneen Maijakaisan erikoisista ja tehokkaista opetusmenetelmistä.

Minua on aina viehättänyt vanhoista valokuvista huokuva arvokkuus, olihan kuvaaminen viime vuosituhannen alkupuolella vielä todella harvinaista ainakin maaseudulla. Kiertävät valokuvaajat kulkivat kylästä toiseen tallentaen ihmisiä niin arjessa kuin juhlassa.
Viime vuosisadan alkupuoliskon kuvista ei mallien todellisia tunnetiloja pysty ilmeiden perusteella päättelemään – vakavuus selittyy osin silloisen kuvauskaluston vaatimattomuudella mutta myös tilanteen ainutlaatuisuudella.
Toista on nykyisin, kun useimmat kantavat kameraa koko ajan mukanaan ja myös käyttävät sitä. Naamoja väännellään milloin missäkin, ja kuvien on tarkoituskin herättää katsojissa hilpeyttä.  
Nyt ylellisyyttä ovat paperikuvat, joita harva viitsii enää digi­nappaisuistaan teettää. Kuvien tallentaminen verkon jakopalveluihin käy niin helposti ja nopeasti. Sieltä niitä voivat muutkin katsella ja halutessaan kommentoidakin.

Selailin taannoin reissukamerani muistikortin kuvia ja mietin, jaksaisinko purkaa ne talteen edes tietokoneen kovalevylle. Tehdä taas muutaman uuden kuvakansion odottamaan sitä päivää, että ehdin sommitella niistä kuvakirjoja tekstityksineen.
Se vaivan kannattaa kuitenkin nähdä, jotta edes itse voi palata muistoissa menneisyyteensä.

Kommentoi

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi.