Muuttaminen, tuo ihmisen elämän tasaisin väliajoin toistuva kohokohta. Edellisestä olikin jo kolme vuotta. Silloin urakka oli kova niin fyysisesti kuin henkisestikin, isosta omakotitalosta pienempään rivitaloon avioeron jälkeen. Lisäksi jalka oli kipsissä, olin katkaissut pari viikkoa aikaisemmin pohjeluuni lenkillä.
Nyt oltiin positiivisemmissa tunnelmissa. Muutto takaisin isoon omakotitaloon, kylkiäisenä tulivat rakas avovaimo sekä kaksi lasta ja koira kahden oman lapseni lisäksi.
On uskomatonta, kuinka iso vaikutus henkisellä tilalla on vaikkapa nyt muuton sujumiseen. Nyt oli mukavaa, ihan oikeasti; uusi elämä, uudet kuviot. Muuttolaatikoita oli lähes 200, mutta laitoimme hösseliksi. Kaikki laatikot olivat tyhjinä kuistilla kaksi vuorokautta muuton jälkeen – ja lähes kaikki tavarat jopa oikeilla paikoillaan.
Toki se vaati veronsa; kun urakan jälkeen istahdimme yhteiselle sohvalle viinilasit kädessä, ei kumpikaan meinannut päästä ylös laiskanlinnasta tuntia myöhemmin.
Mutta kyllä kannatti, ajatus muuttolaatikoiden keskellä asumisesta on aina tympinyt. Parempi kertarytinä kuin pitkä rutina.
Nyt on takana kaksi kuukautta uudessa kodissa. Olinkin jo unohtanut, millaista on asua omakotitalossa. Sekä hyvät että huonot puolet. Hankintoja oli alkuun valtavasti – lisäksi 30 vuotta vanha lämminvesivaraaja simahti lopullisesti heti kättelyssä. Onneksi remontoitavaa ei isosti ollut työhuonettani lukuun ottamatta.
Kun on edelliset vuodet asunut rivitalossa, jossa pihaa on 10 x 10 metriä, tuntuu jokseenkin juhlavalta, kun nyt on omaa lääniä parituhatta neliötä. On se vain hieno fiilis patsastella omalla pihalla, jossa on tilaa. Ai niin, pitääkin hankkia ruohonleikkuri, trampoliini lapsille ja isompi grilli. Ja tikkataulu. Ja pari haravaa…
Vaikka sitä on tottunut viimeiset kolme vuotta elämään joka toisen viikon yksi ja joka toisen viikon lasten kanssa, on sekin tilanne nyt jollain tavalla toinen. Elämä joka toinen viikko neljän lapsen kanssa on erilaista kuin kahden; etenkin, kun kaksi heistä on sinulle vielä hieman tuntemattomia. Suhteen luominen puolison teini-ikäisiin lapsiin ei ole asia, joka onnistuu ihan sormia napsauttamalla. Katson kuitenkin selvinneeni toistaiseksi suht kuivin jaloin. Toivottavasti puolisoni lapset ovat samaa mieltä…
Myös omat viikot ovat nyt erilaisia. Et olekaan enää suurinta osaa ajasta yksin omien ajatustesi kanssa vaan lähes joka hetki puolisen kanssa. Pelkkää positiivista toki, mutta samalla tilanne, joka vaatii sekin totuttelua. Nyt kun suhde on mallia 24/7, on meistä molemmista taatusti paljastunut uusia puolia – niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Olinkin jo unohtanut, millaista on rakastaa ja olla läsnä toiselle ihmiselle joka ikinen päivä. Ei muuten yhtään pöllömpää.
