Tällä sivustolla käytetään evästeitä käyttö­kokemuksen parantamiseksi. Lisätietoja.
Etusivu Uutiset KS-digi Tapahtumat Boksi Kuvat Blogit Ajankohtaista
Fixus Kangasala palveleeFixus Kangasala palvelee

Latte-, some- ja avantopyykkiäidit

Kolumni - 2.8.2017 kello 8.01
Hanna Hirvonen

Nuori äiti istuu hymyillen hiekkalaatikon reunalla. Laatikossa konttailee pieni tytöntyllerö pöristellen pontevasti punaista traktoriaan. Ohikulkija huomaa äidin, lapsen ja hymyn, mutta paheksunta löytää välittömästi maalitaulunsa: äidin hymy kohdistuu älypuhelimen näytöllä virtaavaan viestiketjuun.

Siinä se mamma vaan somettaa ja lapsi on heitteillä! Ties vaikka taapero söisi hiekkaa tai putoaisi hiekkalaatikosta päälleen, karkaisi tai saisi lasinsirun sormeensa, kun äidin katse on kiinnittynyt puhelimeen. Paheksuja kaivaa välittömästi oman mobiililaitteensa esiin ja alkaa kirjoittaa julki painavaa sanaansa nykyäitien itsekkyydestä.

Paheksuja ei tiedä, että ennen tätä kauhistuttavaa tekoaan äiti on herännyt kello kuusi, valmistanut lapselle aamupuuron, pukenut, pessyt hampaat, käyttänyt potalla, lukenut kirjaa, rakentanut legomaatilaa, siivonnut yhdessä tytön kanssa, käynyt tämän kanssa pyykkituvalla, laittanut makaronilaatikon uuniin, käyttänyt uudestaan potalla, pukenut ulkoilua varten, kävellyt puistoon, antanut vauhtia keinussa, tehnyt kolme hiekkakakkua ja nyt sopii treffejä toisen äidin ja taaperon kanssa iltapäiväksi.

Pienen lapsen hoitaminen kotona on vanhemmalle yksinäistä aikaa. Moni kotiäiti- tai isä ei ennen puolison kotiin saapumista tapaa muita aikuisia päiväkausiin - yksinhuoltajat eivät silloinkaan. Vaikka lapsen seura on miten palkitsevaa, on vertaistuki mielenterveyden kannalta todella tärkeää.

Olen itse hoitanut kuusi lasta kotona miehen ollessa reissutöissä. Olisin ollut ikionnellinen, jos silloin olisi ollut mahdolli­suus nopeasti, langattomasti ja edullisesti päästä juttusille muiden äitien kanssa ja jopa vaihdella kuvia ja videoita.

Puhelu siskolle Itävaltaan oli vain unelmissa, ja Jyväskylässä asuvalle parhaalle kaverillekin raaski soittaa vain halpoja iltapuheluita viitisen minuuttia kerrallaan. Luojan kiitos kehitys kehittyy ja nykyään kontaktit ulkomaailmaan ovat helpompia!

Lapsen kanssa kaupungille lähteminen oli huomattavasti vaikeampaa ennen kunnollisia jousitettuja rattaita ilmapyörineen, ennen matalalattiabusseja ja lämpimiä kauppakeskuksia. Kun nämä hienoudet saatiin, oli aika paheksua kahviloissa lastensa kanssa notkuvia latteäitejä . Ikään kuin he olisivat viettäneet kaiken aikansa sen lattekuppinsa äärellä. Viikon tähtihetki saattoi määritellä paheksujille äitien koko elämän.

Paheksujan mielestä äitien tulisi liimata kaikki hoksottimensa lapseen herkeämättä koko tämän varhaislapsuuden ajan. Niinhän äidit ennen tekivät. Vai tekivätkö?

Itse kasvoin Tampereella 60-luvulla, eikä kenenkään äiti istuskellut pihamaalla vahtimassa leikkejä. Taaperot pantiin kotona leikkikehään ja isommat lapset saivat katsoa ulkona pienempien perään. Ohjeena oli, että korttelissa piti pysyä ja katolle ei saanut kiivetä. Äidit olivat joko ansiotyössä tai hoitivat kodin satoja askareita, ainoana elämää helpottavana laitteena ehkä pulsaattoripesukone.

Sitä edeltävä sukupolvi ei ehtinyt viettää lasten kanssa senkään vertaa aikaa - mummuni kertoili, miten lapset saattoivat olla keskenään kotona koko päivän, kun äiti hoiti eläimet, teki peltotöitä tai huuhtoi pyykkiä avannossa.

Väittäisin, että nykyinen sukupolvi viettää lastensa kanssa enemmän aikaa kuin mikään edellinen ja pitää heistä parempaa huolta kuin me koskaan. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 1969 kuoli 340 lasta tapaturmaisesti, kun vuonna 2013 vastaava luku oli enää vain 20. Jospa kohdatessamme somettavan äidin hymyilisimme hänelle ja hänen lapselleen. Äiti on varmaan somehetkensä ansainnut.

Kommentoi / Keskustele aiheesta
~
Takaisin ylös