Koti Kolumni Leikki-iässä

    Leikki-iässä

    0

    Muutaman tutun kanssa juttelimme juuri ikäkriiseistä, miten niitä voi olla niin kolmi- kuin viisikymppisilläkin, milloin missäkin vuosirenkaiden karttumisvaiheessa. Joku voi kauhistella pyöreitä täyttäessään, samaan aikaan kun toinen toitottaa, ettei ole koskaan ollut onnellisempi kuin vanhetessaan.

    Muistan, miten 12-vuotiaana kirjoitin kirjeen itselleni, avattavaksi sitten, kun täytän 20. Mallin sain jostakin sen ajan lempiromaanistani, mikä lie ollut? Tuntui huimalta ajatella, että olisin kahdenkymmenen – niin iso, ja aikuinen!
    Mietin kuka mieheni mahtaisi olla, ja jostakin syystä sukkahousut olivat hyvin tärkeitä. ”Katso, että sinulla on niitä paljon, ja jos niissä on silmänpakoja, heitä HETI roskiin!” muistan neuvoneeni.
    Tietysti en malttanut odottaa, ja avasin kirjekuoren jo 15-vuotiaana. Ja jos jokin lensi roskiin, niin itse kirje – voi kauhistus, miten lapselliselta se silloin tuntui! kirjoitin kirjeen itselleni, avattavaksi sitten, kun täytän 20. Mallin sain jostakin sen ajan lempiromaanistani, mikä lie ollut? Tuntui huimalta ajatella, että olisin kahdenkymmenen – niin iso, ja aikuinen!
    Mietin kuka mieheni mahtaisi olla, ja jostakin syystä sukkahousut olivat hyvin tärkeitä. ”Katso, että sinulla on niitä paljon, ja jos niissä on silmänpakoja, heitä HETI roskiin!” muistan neuvoneeni.
    Tietysti en malttanut odottaa, ja avasin kirjekuoren jo 15-vuotiaana. Ja jos jokin lensi roskiin, niin itse kirje – voi kauhistus, miten lapselliselta se silloin tuntui!

    Nyt aivan vastikään aloitin aikuisopiskelukurssin, ja oli mukavaa palata taas koulun penkille. Ostin penaalin ja pakkasin siihen kauniin värisiä lyijykyniä sekä lintukoristeisen penaalin, josta se pienempikin minä olisi ollut iloinen.
    Hauskaa, että siihen löytää yhteyden, sisäiseen lapseen, joka elää jokaisessa meistä. Se on se leikkivä, luova minä, jolle kannattaa antaa mahdollisimman paljon tilaa: niin elämä on yksinkertaisesti antoisampaa, ilon kautta.

    Leikin ja työn yhtäläisyyksiä on tutkittu paljon, meillä Suomessakin, ja viime aikoina joihinkin firmoihin on ilmaantunut tiloja, joissa voi tauoilla tehdä vaikkapa palapelejä ja leikkiä legoilla. Ihan mahtavaa – miksi pitäisi kieltää, että moinen puuhastelu on paitsi hauskaa, myös virkistää mieltä ja auttaa keskittymään käsillä oleviin tehtäviin.
    Nyt alan oikein tosissani haaveilla pienoisrautatiestä, jonka tahtoisin joskus rakentaa kotiini, maisemineen ja radanvarsirakennuksineen päivineen!
    Aika hieno olisi myös kokonainen nukkekotiseinä: läpileikkaus kerrostalosta, jossa olisi monta huoneistoa. Yksi olisi remontissa, yhdestä olisi lapsi lähdössä opiskelemaan… Joku haluaisi uuden, sinisen kylpyammeen, jonka voisi tehdä askartelumassasta, ja olohuoneen lampuksi kävisi vaikka vanhan lipaston laatikonnuppi.
    Turha siis pelätä vanhenemista, kun voi olla leikki-iässä aina?

    Jos ikäkriisi kuitenkin uhkaa, siihen auttaa pikku tarina. Tuttavallani on Australiassa iso liuta sukulaisia, jotka ovat oikein pitkäikäistä sorttia – eräskin mummo nousi vielä satavuotissynttäreillään pöydälle tanssimaan.
    Yhdelle mummon tyttäristä kuitenkin kävi niin, että hän joutui kahdeksankymmentä vuotta täyttäessään ikäkriisiin, oli kerrassaan matalalla mielellä ja huokaisi 100-vuotiaalle äidilleen, että pitäisiköhän nyt antaa vain olla, kun ei tästä enää oikein tule mitään. Johon äiti: ”Kuules tyttö, minä tiedän tuon vaiheen. Se menee ohi!”

    Kommentoi

    Kirjoita kommenttisi
    Kirjoita nimesi tähän