Vanha kunnon viisu soi päässä vielä tämänkin vuoden puolella, minulla ja miehelläni, pohjoiseen tehdyn uuden vuoden junamatkan jälkeen. Jostain se lennähti ajatuksiin, ja alkoi pyöriä... Samoin kuin muistumat menneiden juhlapyhien junamatkoistakin, opiskeluaikoinani Tampereelta Kemiin.
Mieleen on jäänyt erityisesti se kerta, kun ajelin Kemin aseman ohi, autuaasti makuuvaunussa koisaten, ja heräsin pimeässä jossakin, mikä tuntui lähinnä tundralta. Junakin kolkotteli ja kolisi toisin, pysähtymistä tehdessään, ja raottaessani verhoa unenpöpperössä näin pikkuruisen asemarakennuksen sekä kyltin, jossa luki PELLO.
Herranjestas! Puin päälleni ja hyppäsin ulos varmaan minuutin sisällä. Ja kirjaimellisesti hyppäsin, vanhanmallisesta junasta kunnon hankeen, monen kilon tietokone (sen ajan ”kätevä kannettava”) toisessa ja matkalaukku toisessa kädessäni!
Ja kun juna jatkoi matkaansa, minä ja ainoa toinen poisjäänyt, nuori nainen hänkin, menimme raaputtamaan jäätä aikataulukyltin lasista suljetun aseman seinässä. Jaaha... Tuntikausia seuraavan junan lähtöön, kilometrikaupalla linja-autoasemalle, pilkkopimeä ja kova pakkanen. Myös toinen poisjäänyt oli nallina kalliolla, hypännyt yöjunaan ex tempore mennäkseen yllättämään ystävänsä pohjoisessa.
Pikkuisen pulmallinen tilanne?
Kännyköitähän ei tietysti ollut vielä keksittykään. No, onneksi ratkaisun toi mukava haalariasuinen ratatyöntekijä, joka äkkäsi tilanteemme ja heitti meidät omalla autollaan kylän toisen laidan bussiasemalle, jossa saimme kuulla paikallisten ukkelien turinoita muun muassa joulupukin olemassaolon todistettavuudesta, ennen kuin viimein pääsimme jatkamaan bussilla matkaa.
Ihan kommelluksitta ei mennyt tänäkään jouluna paluumatkamme. Oulun jälkeen kuulutettiin, että kohta puoliin joutuisimme pysähtymään ylimääräisen kerran ja noukkimaan kyytiimme toisen junan, raiteille tyssähtäneen Pendolinon matkustajat. ”Varoitamme, että juna tulee käytäviä myöten täyteen, pahoittelemme tilannetta ja toivomme kärsivällisyyttä!”
Se siis siitä ajatuksesta, että olisin yhteensä yhdeksän tunnin istumapaikkamatkalla päässyt jaloittelemaan välillä, käymään ravintolavaunussa vaikkapa, kaikessa rauhassa.
Onneksi reissu meni lopulta suhteellisen hyvin, paikkoja riitti melko monille ja väliköiden portaillakin näytti istuskelevan enimmäkseen nuoria. Lisäksi vielä puolisoni – pitempijalkaisena ja tietysti myös herrasmiehenä – kävi loikkimassa heidän ylitseen parin vaunun päähän ravintolavaunuun, kun eväämme loppuivat, ja metsästi sieltä minullekin maukkaan kolmioleivän sekä kuumaa kahvia.
Näin siis pienet kriisit, lentävissä kalakukoissakin, voivat harmituksen sijasta johtaa myös sydäntä lämmittäviin huomionosoituksiin...
Oikein mukavaa ja rauhallista alkanutta vuotta nyt vain kaikille, ja seikkailuja jokaiselle sopivassa määrin!