Tällä sivustolla käytetään evästeitä käyttö­kokemuksen parantamiseksi. Lisätietoja.
Etusivu Uutiset KS-digi Tapahtumat Boksi Kuvat Blogit Ajankohtaista
Paikalliset palvelut keskeisellä paikalla osoitteessa kauppaympyra.fiPaikalliset palvelut keskeisellä paikalla osoitteessa kauppaympyra.fi

Liikunnan riemua ilman kilpailua

Kolumni - 7.9.2016 kello 8.01
Lauri Hollo

Olin nuorena äärimmäisen kunnianhimoinen kilpaurheilija, ja lasteni äiti on myös erittäin kilpailun- ja voitonhaluinen ihminen. Mutta kas kummaa, tuo ominaisuus ei ole periytynyt kumpaankaan lapseemme.
Olen monesti ihmetellyt, miten voi olla mahdollista, ettei tuosta luonteenpiirteestä ole periytynyt edes pisaran vertaa. Liikkuminen kiinnostaa kyllä molempia, mutta kilpaileminen ei pätkääkään.
Olen toki vienyt lapsiani yleisurheiluharjoituksiin ja jalkapalloon. Mutta molemmissa kävi samalla tavalla: harjoitukset olivat kivoja, niihin mentiin mielellään – mutta peleihin ja kilpailuihin ei kirveelläkään. Harrastus loppui.

Kun olen nähnyt läheltä kilpaurheilun raakuuden ja raadollisuuden sekä urheilijana että valmentajana, olen itse asiassa hyvin tyytyväinen tähän.
Etenkään huippu-urheilun maailma ei ole kovin terve, ja vaatii äärimmäisen kovaa tahtoa, lujuutta ja työntekoa. Valmentajana yritän toki viedä omia urheilijoitani sinne, mutta olen iloinen, etteivät omat lapseni ole siinä oravanpyörässä.

Monen urheilulajin ongelma on, että harrastaminen ilman kilpailuelementtiä on hankalaa, ellei mahdotonta. Kilpaileminen kuuluu urheiluun. On hankala löytää pelkkiä harrastejoukkueita.
Siksi olinkin todella iloinen, kun löysin FC Kangasalan kyläharrasteen. Poikani kävi hymy huulilla pelailemassa ja potkimassa muiden ikäistensä kanssa kesällä Suoraman kentällä – ilman mitään kilpailullisia elementtejä. Ja sama homma jatkuu nyt syksyllä futsalissa.
Kouluissa on omia liikuntakerhojaan, mikä on hieno asia. Niitä saisi vain olla paljon enemmän. Ja mihin jäi se viime aikoina hehkutettu ”tunti liikuntaa joka päivä” -ideologia kouluista? En ainakaan huomannut lasteni tämän syksyn lukujärjestyksistä…

Urheiluseuroissa harrasteryhmien suurin ongelma on, ettei sellaisille tahdo löytyä vetäjiä. Jos joku valmentajaksi lähtee, siihen liittyy käytännössä aina vahva kunnianhimo kehittää lapsia ja nuoria kohti kilpaurheilijan uraa.
Olen miettinyt, kenelle se harrasteryhmien vetäminen sitten voisi kuulua? Olen täysin varma, että lasteni kaltaisia on todella paljon; liikkuminen ja yhdessä hiki päässä touhuaminen kiinnostaisi, mutta kilpaileminen ei.

Kun nykylapset ja -nuoret eivät enää keskenään kentille mene, he tarvitsevat ohjaajia. Voisiko tämä rooli kuulua yhä vahvemmin kunnille? Vai olisiko tässä jopa bisnesidea jollekin liikunta-alan yrittäjälle? Paras ratkaisu voisi olla kunnan ja liikuntayrittäjän yhteistyö, sillä liikuntapaikkojakin tarvitaan.
Fakta on, että jos emme saa lapsia ja nuoria liikkumaan enemmän kuin nyt, se kostautuu karmaisevalla tavalla tulevaisuudessa. Huonokuntoinen nuori ei jaksa opiskella, eikä rapakuntoinen aikuinen pyörittää yhteiskunnan rattaita. Mikä taho herää tämän tosiasian edessä ensimmäisenä?

Lähetä tekstari!
Kommentoi / Keskustele aiheesta
Lähetä tekstari!
~
Takaisin ylös