Tällä sivustolla käytetään evästeitä käyttö­kokemuksen parantamiseksi. Lisätietoja.
Etusivu Uutiset KS-digi Tapahtumat Boksi Kuvat Blogit Ajankohtaista
Fixus Kangasala palveleeFixus Kangasala palvelee

Matkamies vaan

Kolumni - 22.11.2017 kello 8.00
Jari Niininen

Jäähdyttelen ja sammuttelen sisälläni roihuavaa surupaloa poskipäilleni valuvilla kyynelillä. Tunnen, kuinka paljon loppusyksyn synkässä maanantaiehtoossa on ikävää, jotain jaloa. Lopulta enemmän kuin osaan edes unelmoida, voimaannuttavaa valoa.

Tiedän, etteivät lieskat tyrehdy, joten antaa palaa.

Nouse, ota kynttilät ja käy. Harras pyyntö tulee, en tarkalleen tiedä mistä. Tai kyllä, kyseessä on arvo, jonka olen perinyt jo nöösinä kotoa. Se tavoittaa minut olo­huoneen muurin ja saunatakin lämmön ympäröimästä nojatuolista.

Kun vain selviydyn arkihuolista. Menee tovi ennen kuin saan kiemurreltua sukat, kalsarit ja muut vermeet ylleni. Siitä pitää huolen vihoitteleva välilevy, joka ei edes tällaisella hetkellä anna yhtään armoa.

Vaatii tarmoa, mutta touhuan hissukseen. Samalla saatan selata ajatuksissani allakkaa taaksepäin, aina viime vuoden marraskuulle. Silloin molempien vanhempieni elon päivät päättyivät iäkkäinä, muistisairaina; äitinä ja isänä.

Mieluisana lisänä kertaan selkeänä muistiin kaivertuneen muistovärssyn:

Kaunein matka tuo
käsi kädessä johtaa
Herran luo.

Kun ranka suo, käännän virta-avainta ja lähden, Huutijärvelle, kotikonnun itäiselle hautaus­maalle. Suuntimeksi otan nokkapellin johtotähden, tälle muutamalle kilometrille, arvokkaalle.

Hiljaisella kyläraitilla kello 23.27, jo puretun ravintola Herttuan kohdalla, tulee vastaan yksi kaara, nelikymppinen. Kohtaamisemme on sattuma, sillä meidät erottaa huikea haara; bussi kulkee aikataulussa, suru ei.

Olen perillä. Hei! Hienoa. Avoinna oleva musta rautaportti odottaa kutsuvasti yöllistä kulkijaa. Vieroksun sulkijaa ja varmistan pilareitten kohdalla, että myös paluu onnistuu yhtä huolella.

Aitojen sisäpuolella kuljen kappelin oikealta sivuuttamaa konkia, joka johtaa kohden hiljaisuutta. Tuuhea puurivistö tukee tummuutta entisestään. Kunnioittaen ja ihaillen aistin hämäryydestä esiin piirtyviä hautakiviä ja -ristejä, rauhallisuutta.

Kultausta uutta kosketellessa tapailen puoliääneen nimiä, päivämääriä ja vuosilukuja. Kuin kilvoitellen hohtaen ne tuovat mieleen monenlaisia muistoja hautakiven ja pimeyden reunoille sytytettyjen kynttilöiden voimalla.

Roimalla epätietoisuudella ja uteliaisuudella käärittynä kysäisen äänettä, missä he ovat nyt? En näe alas mullan alle. Ylhäälle nikkaan silmää seitsemälle tutulle; Otavalle. Kunnes pompahtaa. He ovat täällä, vasemman kämmenen ollessa sydämen päällä.

Se lämmittää kolealla säällä. Kaihoa kokevan hiljainen huokaus on täsmäluotaus, se riittää. Varmaan täällä ja tuolla on ikuisuus, jonka edessä vain suurenee pienen ihmisen pienuus. Viittä vaille puolen yön on aika kaikkia mukana olleita kumartaen kiittää.

Uljasta. Tahdon pyytää, anteeksi antaa. Totisesti, olen nöyrä matkamies vaan, joka riskinsä selässä kantaa.

Kommentoi / Keskustele aiheesta
~
Takaisin ylös