Elämässä pärjää paremmin, jos on edes hieman pelisilmää. Sen käyttö on suotavaa myös tien päällä. Ärsyttää, jos joku jättää vilkun käytön viimetinkaan tai ei osaa ryhmittyä ajoradan reunaan kääntyessään.
Kaikki toki tekevät pikku virheitä, myös allekirjoittanut. Pirkanmaan hätäkeskuksen mukaan Kangasalla tapahtui viime viikolla onneksi vain yksi pieni tieliikenneonnettomuus.
Tapasin hiljattain lukioaikaisen ystävän, joka paljasti jännittäneensä kyydissäni, kun olin juuri saanut ajokortin. Nuorena ajotyyli saattaa olla hieman virtaviivaisempi, mutta kokemuksen karttuessa oppii pian ottamaan muun liikenteen huomioon ja ajamaan joustavasti.
Jälkikasvun myötä autoomme on hankittu yksinkertainen turvallisuutta lisäävä varuste, takapenkin niskatukeen kiinnitettävä kupera peili, jonka avulla selkä menosuuntaan matkustavaa lasta voi tarvittaessa pitää silmällä taustapeiliin vilkaisemalla.
Peili on ehkä jonkun mielestä turhake, mutta eipä tarvitse kääntyä katsomaan, mitä takapenkille kuuluu. Ei siitä ole kauaakaan, kun kuulin tuttavan ajaneen ojaan, kun huomio herpaantui hetkeksi takapenkin matkustajien vuoksi.
Vartuin Pohjois-Pohjanmaalla pienen kunnan sivukylällä. Niillä leveysasteilla ajokortin hankkiminen oli selviö. Liikennevaloja ei vielä tuolloin ollut naapurikunnissakaan, joten kaupunkiajoa lähdettiin treenaamaan Kokkolaan saakka, seitsemänkymmenen kilometrin päähän.
Autolla on tullut ajettua täysi-ikäistymisen jälkeen vakituisesti ja monen muun tavoin pidän itseäni hyvänä kuskina. Mielipidettäni tukee erään traktorimiehen kommentti noin kymmenen vuoden takaa. Vaikuttuneena hän totesi, ettei olisi uskonut kenenkään naisen pääsevän ajamaan yhtä syvälle metsään.
Pakko kai se on myöntää, että mies oli tulossa hinaushommiin. Ajotaito ja suuntavaisto kun ovat kaksi eri asiaa.
Lyhyesti kerrottuna paikallislehden kesätyö vei – tai olisi vienyt – juttukeikalle mehtäpyhäkouluun.
Voisin vedota huonoihin ajo-ohjeisiin, sillä totuuden nimessä soitin ennen syvemmälle siimekseen suuntaamista kohteessa odottavalle henkilölle ja kysyin, olinko kenties kääntynyt väärälle tielle. Minulle vakuuteltiin, että väylä on surkeassa kunnossa ja tie voi olla kuoppainen. Ei kai siinä muu auttanut kuin jatkaa eteenpäin. Kuka tahansa olisi kai tehnyt niin.
Reitti oli tosiaan kuoppainen, välillä suorastaan pomppuinen. Lopulta jouduin soittamaan esimiehelleni ja kertomaan, ettei mehtäpyhäkoulusta olisi luvassa juttua, auto oli nimittäin jumissa metsässä.
Traktorimiehen aito ihmetys siitä, miten pitkälle olin edennyt, lohdutti hieman. Pesetin työauton nolouksissani omaan laskuuni ja nauroimme asiaa makeasti seuraavana päivänä aamukahvilla.
Ajotaidon ohella myös suuntavaisto on onneksi kehittynyt vuosien varrella. Ja harkintakyky. Enää en lähtisi huristelemaan latupohjaa pitkin.
