Tulipahan testattua alkuvuodesta kaikkien eri pankkien toimintakulttuuria. Ja huomattua, että niissä on isoja eroja.
Kävimme avopuolisoni kanssa asuntolaina-asioissa seitsemässä eri pankissa. Tilanne oli toki haastava, sillä oma asuntoni oli vielä myynnissä ja oikea kohde meille kahdelle ja tulevalle ”joka toisen viikon suurperheelle” oli löytynyt.
Kohde oli juuri sopiva. Siinä oli viisi makuuhuonetta ja kaksi kotona työskentelevän ihmisen työtilaa. Lisäksi omat lapseni eivät halunneet vaihtaa Havisevan koulusta pois, joten sekin asetti rajoituksia sijainnille.
Mutta kun se oma oli vielä myymättä. Yritimme selittää pankeissa juurta jaksaen, että kaksikin päällekkäistä lainaa kahdelta, vähintään keskituloiselta varmasti hoituisi, kunnes omani olisi myyty.
Kuusi ensimmäistä pankkia tyrmäsi ajatuksen täysin, vaikka molempien lainojen vakuudet olivat kunnossa. Mikä on pankin riski tässä tilanteessa?
Oma vanha pankkini – missä olin ollut asiakkaana pian 15 vuotta – oli kaikkein tylyin. Nuori virkailija aloitti laskemalla lainamäärän aivan liian pienelle summalle.
Kun selitimme, ettei se riitä, puhe kaikui kuuroille korville. Saimme laskelman 75 000 euroa liian pienelle summalle. Kyllä lämmitti.
Tilanne oli samanlainen kuin olisi mennyt ostamaan henkilöautoa ja myyjä olisi myynyt väkisin skootteria. Myöhemmin kysyin sähköpostilla tarkennuksia lainatarjoukseen. Sain niin huonolla kieliopilla kirjoitetun vastauksen, etten ymmärtänyt sitä.
Seuraavaan viestiini en saanut enää yhtäkään vastausviestiä.
Lisäksi pyysin maksullista lyhennysvapaata muutamaksi kuukaudeksi vanhasta pankistani, mutta sitä ei myönnetty. Siis hetkinen. Maksullista palvelua, jossa pankki yhä saa korkonsa pois. Eikö pankeille raha kelpaa?
Viime vuonna sama pankki markkinoi kaikille asuntolaina-asiakkailleen ilmaista lyhennysvapaata. Tein silloin hakemuksen netissä, eikä 10 päivään kuulunut mitään.
Soitin pankkiin, missä virkailija pahoitteli tilannetta ja kertoi, että nämä pyritään aina käsittelemään kahdessa arkipäivässä.
Meni toiset 10 päivää, eikä vieläkään kuulunut mitään. Soitin, mutta kukaan ei tiennyt asiasta. Lopulta joku soitti takaisin ja kertoi, ettei anomustani ole hyväksytty.
Stressikäyrä alkoi nousta jo katonharjalle. Mutta kuten elämässä monesti, kaikki kääntyi hujauksessa. Se seitsemäs ja viimeinen pankki otti meidät avosylin vastaan.
Ehdoista päästiin hyvin nopeasti sopuun. Tuntui, että lähes kaikki, mitä ehdotimme, kävi heille. Edessämme oli 20 minuutissa erittäin hyvä lainatarjous printattuna.
Olimme kuin puulla päähän lyötyjä. Miten pankkien toimintakulttuureissa voi olla niin valtava ero? Ja varsinkin asiakkaiden kohtelussa, jonka luulisi olevan tämän päivän kireässä kilpailutilanteessa joka ikiselle pankille elinehto.
Oman asuntoni myynti näytti samaan aikaan yhä nihkeältä. Epätoivo hiipi puseroon. Mitä jos tässä menisi puoli vuotta? Tai vuosi?
Mutta sitten tuli serkkupoika ihan sattumalta kahville, kiinnostui tyttöystävänsä kanssa kämpästä ja reilun viikon päästä oli kaupat tehty. Elämä on ihmeellistä.