On ihan pakko myöntää, että välillä iskee mielen päälle möykky, joka lamauttaa melkein kokonaisvaltaisesti.
Möykyn lähestymisen tunnusmerkit ovat minulla seuraavat: kiinnostus alkaa hiipua, vireystasoa ja keskittymistä kuvaava käyrö – siis luit aivan oikein, käyrö – alkaa kulkea vuoristoratamaista, mutta alaspäin suuntautuvaa liukumäkeä pitkin. Lisäksi iskee aivan tajuton himo minulle kaikkein epäterveellisimpään eli salmiakkiin.
Media, kaverit ja kotijoukkue ovat tässä tilanteessa kuin suuri, hätävilkkuva hälytysajoneuvo, joka rientää paikalle salkku täynnä ohjeita möykyn estoon. Salkusta pursuaa ulkoilua, toimintaa, työn uudelleen järjestämistä, aikasyöppöjen karsimista ja kaikkea muuta. Osasta otan vaarin, mutta osalle annan piupaut.
Olen tullut siihen ajatukseen, että se nyt vaan on niin, että minä ja möykkyni olemme tähän vuodenaikaan kuin talviunille pääsemättömät.
Hyvä niin, koska möykky tuskin antaisi minun horrostaa rauhassa, joten on parempi kohdata se valveilla ja kasvotusten.
Olen oppinut paljon kutsumattomasta vieraastani möykystä juuri tähän aikaan vuodesta.
Sillä on aivan omanlaatuinen huumorintaju. Se esimerkiksi pitää asioiden vääntelystä ja vatvomisesta. Se on aivan liian utelias tietämään, kuinka huonosti päiväni on mennyt tai montako kertaa olen lyönyt jo muutenkin käppyräiset varpaani kipeästi.
Möykyllä ei ole minkäänlaista halua olla piiruakaan empaattinen, vaan se on kärsimätön ja haluaa kaiken nyt ja heti.
Oppia on saatu, mutta oppia on saanut möykkykin. Ja voin vakuuttaa kokemuksesta, että oppi menee perille, tosin hitaasti ja työläästi.
Olen kehittänyt henkilökohtaisen omamöykkypoistopedagogiikan. Paljastan sen nyt sinulle tässä ihan luottamuksellisesti, mikä varmasti herättää luottamusta pedagogiikkaani kohtaan.
Aloitan usein möykyn kanssa istumalla hämärässä, joka on tällä hetkellä varsin otollinen valotila, ja kuuntelemme Jean-Philippe Rameaun oopperoita. Niiden sointivärejä tulvillaan oleva maailma saa möykynkin rauhalliseksi ja säyseäksi.
Tämän jälkeen sytytän kynttilän ja tarjoan möykylle korealaisen ruuan yllätyksellisyyttä: koskaan ei tiedä, miltä saman ruokalajin seuraava suupala maistuu. Möykky menee kerrankin hiljaiseksi ja se kyyristyy ihmetykseen.
Seuraavana päivänä möykky saa kunnon kyytiä kokovartalohieronnassa Pispalan Rajaportin saunan hoitolassa, ja löylyissä sen olemus lähes puolittuu, kun se joutuu kuuntelemaan lauteilla elämänviisauksia ja sutkauksia.
Illalla se ei voi kirkua ja karjua kaupungin valovirrassa, kun johdattelen sen pimeille kujille katsomaan tähtitaivasta.
Oppituntien päätteeksi Möykky saa haistella myöhäissyksyn mädäntyneiden lehtien parfyymia, eikä se aina voi vastustaa kiusausta, vaan hyppää harteiltani ja katoaa jonnekin, ainakin hetkeksi.
Jos ja kun se palaa takaisin, aloitamme aistien oppitunnit uudelleen.
