Tällä sivustolla käytetään evästeitä käyttö­kokemuksen parantamiseksi. Lisätietoja.
Etusivu Uutiset KS-digi Tapahtumat Boksi Kuvat Blogit Ajankohtaista
Paikalliset palvelut keskeisellä paikalla osoitteessa kauppaympyra.fiPaikalliset palvelut keskeisellä paikalla osoitteessa kauppaympyra.fi

Minun nuorisoseurani

Kolumni - 12.7.2017 kello 8.02
Liisa Alanko

Isäni äiti Beeda Pensanen oli vuoden 1917 heinäkuussa 19-vuotias neitonen, kun hänen kotikyläänsä perustettiin nuorisoseura, jonka toiminta-alueena on Vehkajärven ja Pajulan kylät.

Ensimmäiset nuorisoseurat oli perustettu 1880-luvulla Pohjanmaalle, josta liike levittäytyi koko Suomeen 1800-luvun lopussa.

Nuorisoseurojen aatepohjaksi oli muodostunut Santeri Alkion johdolla edistysusko, itsekasvatus yhteistoiminnan kautta, käytännönläheisen koulutuksen arvostus, pyrkimys aktiiviseen kansalaisuuteen, raittius ja siveellisyys. Alkio laihialaisena kauppiaana, lehtimiehenä ja kirjailijana halusi vahvistaa maahenkeä ja kehittää nuorison valmiuksia ymmärtää talouselämän perusteita.

Nuorisoseuran toiminta lähti Vehkajärvellä hyvin liikkeelle ja vaikutti aktiivijäsenten lisäksi koko kylään. Seura järjesti juhlia, iltamia, arpajaisia, perusti kerhoja ja kuoroja sekä lisäsi urheiluharrastusta ja raittiustyötä. Kokoustekniikka, pöytäkirjat ja talousarviot tulivat monelle tutuiksi käytännön kautta.

Vuonna 1920 Kuhmalahden väkiluku oli 2212 henkilöä, joista 1197 eli noin puolet oli alle 25-vuotiaita. Vehkajärvellä ja Pajulassa asui vuonna 1908 yhteensä 668 henkilöä (lähde: Raine Raitio, Kuhmalahden historia III). Uuden, nuoriin suuntautuvan kansansivistysliikkeen lähtökohdat alueella olivat hyvät. Niin toimijoita kuin osallistujia riitti.

Beeda Pensanenkin lähti mukaan nuorisoseuraan.

Keskustelukerhon kokouksessa Leppäsellä 19. päivänä joulukuuta 1920 alustuksen aiheena oli Miksi en puhu kokouksissa. Keskustelupöytäkirjan mukaan osallistujilla oli monta syytä puhumattomuuteen, kuten: Odotan toistenkin jotain puhuvan, sillä en tahtoisi yksin asioista päätellä tai en saa kokoon ajatuksiani.

Beeda Pensanen: Minä en uskalla puhua mitään. Oppineet nauravat ja pilkkaavat minua.

Kalle Mattila: Kukaan seuran jäsenistä ei missään tapauksessa voi estää toista lausumasta mielipidettä. Ei kenenkään puheenvuoroja ole vaa´alle pantu.

Linda Mattila: Olen samaa mieltä kuin veli. Mehän olemme kaikki yhden seuran toverillisia kelpo jäseniä.

Haluan uskoa, että yhteinen toimiminen samassa seurassa pienellä kylällä osaltaan vähensi Beedan nuoruudenaikaisessa yhteiskunnassa olevia luokkaeroja. Sama vaikutus on ollut seuran yleissivistävällä työllä, esimerkiksi lainakirjaston ja Pilke-lehden perustamisella sekä opintokerhoilla.

Veli-isäni oli 4-vuotias pikkupoika, kun Nuorisoseuran talo Touhula valmistui. Voin hyvin kuvitella, että isä oli vanhempiensa mukana Touhulan tapahtumissa yhdessä vuotta vanhemman veljensä ja kylän muiden lasten kanssa.

Nuorena aikuisena isä osallistui eri tavoin seuran toimintaan.

Tuskin minuakaan olisi ilman Nuorisoseuraa. Äiti ja isä tapasivat Touhulassa 1950-luvun alussa, kun äiti ystävineen tuli järven toiselta puolelta Kasiniemen kylästä tansseihin Vehkajärvelle.

Silmäillessäni dokumentteja Nuorisoseuran vuosisadasta paikallistan itseni monen muun tavoin niin maantieteellisesti kuin henkisesti hyvin lähelle seuraa.

Lähetä tekstari!
Kommentoi / Keskustele aiheesta
Lähetä tekstari!
~
Takaisin ylös