Rauno Raitio 1938–2025
Rauno Raitio syntyi vuosi ennen talvisotaa kuhmalahtelaisen maanviljelijäperheen ainoana lapsena. Hänen isänsä ollessa lähes viisi vuotta sodassa lapsen kasvatuksesta huolehti äidin lisäksi samassa taloudessa asunut mummu. Tämän niskavuorelaistyyppisen emännän antamat elämänohjeet kantoivatkin Raunoa elämän loppuun saakka.
Innokas ja idearikas nuori mies aloitti työuransa metsurina ja jo 17-vuotiaana hän oli edennyt ammattiautoilijaksi ajaen maitoa Eräjärven meijeriin ja massaa Tampereelle Takon rantaan. Ajokalusto oli vanhaa ja sitä olisi vähitellen pitänyt uudistaa, mutta nuoren miehen rahat eivät riittäneet tähän ja autoilijan ura jäi lyhyeksi. Maidon kuljetusreissut eivät kuitenkaan menneet hukkaan, sillä eräjärveläiseltä maitolaiturilta löytyi tuleva puoliso Irma, jonka kanssa matka jatkui yli 50 vuotta aina Irman kuolemaan saakka.
Kuorma-autohommien loputtua Rauno joutui etsimään uutta elämän suuntaa. Ainoana lapsena ja pakon sanelemana hän lopulta päätyi 1960-luvun alussa maanviljelijäksi, työhön, joka ei innostanut ja kiinnostanut häntä ja mihin hän oli myös liian nopeatempoinen ja levoton. Jo varhaisessa vaiheessa Rauno ymmärsi, että maatalous tulee elinkeinona väistymään teollisuuden ja palveluiden tieltä. Sen tilalle hän pyrki löytämään jotain muuta. Uusi alku yrittäjänä koitti 1960-luvun alkupuolella. Kun metsätyöt alkoivat vähitellen koneellistua huomasi Rauno tässä uuden kiinnostavan mahdollisuuden. Taloudellisesti työ olisi ollut kannattavaa, mutta vastassa oli monia ongelmia.
Rauno oli ensimmäisiä metsäkoneyrittäjiä Suomessa. Koska metsäkoneiden kehitys oli vielä kesken ne eivät vielä kestäneet, mikä koitui uranuurtajan vahingoksi. Myös verottajan kanssa tuli ongelmia. Lisäksi nuoren miehen ideat Kuhmalahden teollistamisesta saivat pitäjän vanhat isännät varpailleen ja lyömään kapuloita rattaisiin.
Muutaman vuoden kuluttua oltiin siinä tilanteessa, että oli pakko pistää pensselit santaan ja lähteä haistelemaan uusia tuulia avarammille vesille. Alkoi itsensä etsiminen. Seuraavat vuodet kuluivat pääosin tamperelaisen teollisuuden palveluksessa. Tätä Rauno ei kuitenkaan kokenut omaksi tiekseen ja lisäksi kolmivuorotyö ei hänelle muutenkaan sopinut.
1970-luvun alussa Raunon tie johti Kangasalan kunnan palvelukseen. Siellä ensimmäisiä töitä oli Ranta-Koiviston asuinalueen rakentaminen. Alue oli saatava messupäivään mennessä kuntoon, vaikka tiukalle se meni. Myöhemmin Rauno muisteli, että asfalttiakin levitettiin välillä lähes pelkän saven päälle, kun parempaa ei ehditty tekemään. Kaikkien kanssa hyvin toimeentulevana Rauno sujahti hyvin tähän monia sodan käyneitä miehiä ja originelleja persoonia sisältäneeseen joukkoon, josta osin myöhemmät Kummeli-hahmot ovat saaneet aineksia.
Vapaa ja itsenäinen tapa tehdä työtä kiinnosti Raunoa ja niinpä hän jäi kunnan palvelukseen hoitaen sittemmin ulkoilualueita ja urheilukenttiä, jota kautta hän tuli monien kuntalaisten tutuksi. Tässä työssään hän jatkoi aina eläkkeelle jäämiseensä asti.
Nuoruuden raskaat työt vaativat veronsa ja selkänsä vuoksi hän joutui sairaseläkkeelle jo noin 50-vuotiaana. Työorientoituneelle miehelle se oli kova paikka. Uutta sisältöä elämään toivat uudelleen virinnyt nuoruudenharrastus, metsästys sekä lenkit uuden koiran kanssa. Kesät kuluivat Kuhmalahdella ja talvet pääosin Kangasalla.
Metsästyksen ohella toinen tärkeä harrastus koko elämän ajan oli musiikki, erityisesti laulu ja haitarin soittaminen. Vuosien varrella hän esiintyikin monien tanssitilaisuuksien ja muiden tapahtumien laulusolistina. Muusikkona hän oli itseoppinut.
Merkittävä käännekohta eläkevuosien elämässä oli Irman sairastuminen Alzheimerin -tautiin ja siitä seurannut kahdeksan vuoden jakso omaishoitajana.
Raunosta voisi sanoa, että hän oli tyypillinen 60-lukulainen, eräänlainen uuden ajan airut, vanhaa karttava, aina eteenpäin katsova ja kehitykseen uskova. Aikaansa seuraavana maailman tapahtumat ja poliittinen tilanne olivat hänellä koko ajan seurannan ja arvioiden kohteena. Politiikan ilmiöiden ohella hän tarkkaili aktiivisesti myös säätä ennustaen säämuutoksia mummultansa saamiensa oppien perusteella. Usein ennustukset osuivatkin oikeaan.
Aina kun kävin poikani kanssa pappaa katsomassa, hän tapasi kysyä: ”Onko uusia visioita”. Kysymys sisälsi kuulumisten lisäksi myös kysymyksen, onko meneillään jotain uusia suunnitelmia elämän suhteen.
Raunon elämän perustan muodostivat käsitteet koti, uskonto ja isänmaa. Perhe, usko kristinuskon Jumalaan, isänmaallisuus ja halu auttaa kaikkia apua tarvitsevia olivat tärkeitä. Vielä viimeisinä aikoinakin hän pyrki auttamaan huonommin pärjääviä naapureitaan palvelutalo Maijalassa, jossa hän asui kolme viimeistä vuottaan.
Vastoinkäymisistä huolimatta Rauno ei koskaan valitellut vaivojaan tai jäänyt suremaan menneitä. Viime aikoina kipuja oli, joskus paljonkin, mutta Rauno vain totesi vallitsevan tilanteen, mutta ei valittanut. Hän piti hoitajista, arvosti heidän työtään ja huomioi saamansa avun tuoden välillä hoitajille suklaata kiitokseksi. Hoitajat nimittivätkin häntä ”vanhan ajan herrasmieheksi”.
Raine Raitio
Kirjoittaja on vainajan poika
