Koti Arjessa mukana Nykypäivän urheiluvalmentaja kohtaa urheilijan ihmisenä – kolme kangasalalaista valmentajaa kertoo, millaisia asioita...

Nykypäivän urheiluvalmentaja kohtaa urheilijan ihmisenä – kolme kangasalalaista valmentajaa kertoo, millaisia asioita työssä on otettava huomioon

0
kuvitus: Pauliina Lindell

Kiukkuinen valmentaja huutamassa urheilijalle kentän laidalla ei ole nykyaikaa. Tämän päivän valmennus on keskustelevaa ja urheilijaa osallistavaa.

Painopiste on siirtynyt valmentaja- ja ominaisuuskeskeisestä urheilijalähtöiseen valmennukseen. Samalla se on tuonut enemmän ulottuvuuksia valmentajana toimimiseen.

Aleksi Vainionpää päätyi valmentamaan jääkiekkoa jäätyään yli-ikäiseksi Kisa-Eaglesien A-junioreista. Seuran silloinen valmennuspäällikkö kysyi häntä valmennusryhmiin. Tällä hetkellä Vainionpää toimii Ilveksen C-Teamin valmennusryhmässä. Ryhmään kuuluu noin 25 vuonna 2004 syntynyttä nuorta kiekkoilijaa.

– Vastaan peleissä hyökkääjien peluutuksesta. Treeneistä suunnittelen ja vedän viikon ensimmäisen jäätreenin sekä ennen jäitä olevat oheisharjoitukset. Vaikka pelaajia on paljon, on kaikki yritettävä huomioida yksilöllisesti.

– Joka treenissä ei pysty pitkällisiä palautteita antamaan, mutta nopea kommentointi tai kehu onnistuu lähes jokaiselle pelaajalle, meitä on kuitenkin kolme valmentajaa.

Valmentajan tehtävä on auttaa pelaajaa olemaan parhaimmillaan päivittäisissä treeneissä ja kehittymään. Vainionpää haluaa tietenkin, että pelaajat pääsevät mahdollisimman pitkälle ja korkealle tasolle, mutta valmennuksessa on toinenkin puoli.

– Opetamme ryhmässä toimimista ja muita taitoja ihan tulevaa elämää ajatellen.

Jääkiekkovalmentajalta vaaditaan sosiaalista pelisilmää.

– Pitää seurata millä tuulella lapsi tai nuori on ja sen mukaan muovailla omia valmentajaviestejä kuhunkin tilanteeseen sopivaksi, niin että pelaaja saa viestin kiinni.

Nykyisessä valmennuskulttuurissa Vainionpää on pannut merkille muutoksen yksilökeskeisempään suuntaan.

– Annetaan enemmän palautetta yksittäiselle pelaajalle kuin ennen, ja se annetaan enemmän positiivisen kautta, ei huutamalla tai karjumalla. Siitä on onneksi päästy eroon.

– Kovalla palautteella voidaan välillä herätellä joukkuetta, mutta se ei ole se mikä ohjaa hommaa, Vainionpää lisää.

Kilpailu kovenee, mitä lähemmäksi aikuisikää ja korkeampaa tasoa mennään. Vainionpää jakaisi mielellään vastuuta kaikille paljon ja tasaisesti, mutta aina se ei ole mahdollista.

– Nuorille on joskus kannattavaa hakea mahdollisimman isoa vastuuta esimerkiksi alemmalta sarjatasolta, jos vastuu ykkös- tai kakkosjoukkueissa jää pieneksi.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Aleksi Vainionpää on ollut mukana Ilveksen C-Teamin valmennusryhmässä viime keväästä lähtien. Kuva: Iida Alhoniemi

25-vuotias Vainionpää on nyt neljättä kauttaan valmentajana ja vasta valmentajapolkunsa alkupäässä. Nuoruudesta on hyötyäkin.

–  Näkemykseni pelistä ja pelaamisesta ovat aika tuoreet, koska omasta pelaajaurastani ei ole aikaa vuosikymmeniä. Se auttaa ymmärtämään, mitä nuoret pelaajat voivat erilaisista tilanteista ajatella.

Täydellistä valmentajaa ei ole

Lahjakas juniorijuoksija, josta ei koskaan tullut hyvää aikuisurheilijaa. Epäonnistuneesta urastaan juoksuvalmentaja Lauri Hollo, 49, ammentaa omaan valmentamiseensa.

– Olen väkisinkin joutunut miettimään, miksi asiat eivät menneet niin kuin piti? Jos kaikki olisi mennyt putkeen, sitä ajattelee helposti, että minä onnistuin tällä ja tämä on se konsti. Mutta kaikki eivät voi mennä samalla tavalla samassa putkessa. 

Valmentamisen perustana Hollo pitää sitä, että tietää, mitä tekee. Jos kokenut urheilija kysyy, mikä on harjoitteen tarkoitus, siihen on osattava vastata. Mutta jos valmentaja luulee olevansa täydellinen, on syytä lopettaa.  

– Aloitin valmentamisen kolmikymppisenä. Silloin luulin tietäväni kaiken. Mitä pidempään olen valmentanut, sitä vähemmän olen huomannut tietäväni. Pitää kysyä itseään viisaammilta ja kommunikoida muiden valmentajien kanssa.

Team Hollon Voima on Tampereen Pyrinnön alla toimiva valmennusryhmä. Siinä on yhdeksän 15–27-vuotiasta juoksijaa. Tiimin idea on tuoda joukkuelajin hyötyjä yksilölajiin.

– Tiimissämme tuetaan toisia. Tykkään, että mukana on sekä nuoria että vanhempia urheilijoita. Kun nuoremmat katsovat vanhempien kovia tuloksia, syntyy oppimisen kierros.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Oman juoksu-uransa jälkeen Lauri Hollo on joutunut miettimään, miksi asiat eivät menneet niin kuin piti. Kuva: Mikko Pitkänen

Tärkeintä valmentamisessa on Hollon mielestä urheilijan kohtaaminen harjoittelutilanteessa. On osattava käsitellä hyvin erilaisia urheilijoita, tunnettava urheilijoiden reaktiot, esitettävä asia jokaiselle juuri hänelle sopivalla tavalla.

– Joku oppii visuaalisesti, toinen verbaliikalla, kolmas ehkä mallioppimalla. Vaikeinta on oppia tuntemaan urheilijan mielen liikkeet ja hänen reagointinsa yksilölliseen harjoitusvasteeseen.

Samalla on pidettävä huoli siitä, kuka on pomo. Pomolla Hollo tarkoittaa keskustelevan empaattista, ennemmin ruotsalaistyylistä johtajaa. Ei missään nimessä diktaattoria. 

– Autoritäärinen malli ei toimi meillä, enkä tiedä toimiiko enää missään. Ehkä Kiinassa 500 urheilijasta voi yksi päästä kovasta prässistä läpi ja tulla olympiavoittajaksi, mutta mitä tapahtuu lopuille? Meillä Suomessa ei ole varaa hukata yhtäkään yksilöä. 

Urheilijan kanssa keskustellaan ja pohditaan asioista

Urheilijan ja valmentajan välillä on merkityksellinen ja tärkeä ihmissuhde, joka on samalla valta- ja sopimussuhde. Kun Hollon tiimiin on tulossa uusi urheilija, yhteistyöhön lähtemistä mietitään tarkkaan.

– Juoksu on rankka laji, siinä mitataan ja julkistetaan kaikki. Kutsun uudet urheilijat vanhempineen aina kotiini keskustelemaan, ollaanko tosiaan valmiita tähän.

Urheilijan kanssa on keskusteltava ja neuvoteltava, mietittävä yhdessä mikä olisi paras tapa tehdä asioita. Vuorovaikutuksen lisäksi tarvitaan luottamusta. Jos urheilija ei luota siihen, että ohjelma tuottaa tulosta tai valmentajalle tulee tunne, mahtaako urheilija tehdä jutut ja elää kuin urheilija, niin valmennusta ei ole mielekästä jatkaa.

Valmentamiseen kuuluu myös vastuu: valmentajalle tulee uusia valmennettavia, mutta urheilijalla on vain yksi ura.

– En voi mokata sitä. Minulla on vastuu, että hän saa uraltaan mitä haluaa ja pystyy tekemään sen, mihin koneessa on potentiaalia. 

Se voi olla myös pelottavaa. Uran alkuvaiheessa Hollokin tunsi epävarmuutta ison vastuun edessä.

– Mitä jos pilaan lahjakkaan urheilijan tekemällä vääriä valintoja, treenautan liian kovaa liian nuorena ja väsytän hänet?

Mutta sitten on se kolikon toinen puoli. Se minkä takia Hollokin on vuosi vuodelta halunnut jatkaa tätä hommaa.

– Kun näen että urheilija kehittyy ja menestyy, tulee onnistumisia ja saan rakennettua hyvän luottamuksellisen suhteen. Valmentaminen on äärimmäisen koukuttavaa.

Valmentajan pitää käyttää asemaansa oikein

Valmentaminen ja opettaminen ovat iso osa Simo Hillon, 47, minuutta. Erityisluokanopettaja on valmentanut uimareita vuodesta 1990, nykyään myös triathlonisteja ja avantouimareita. Hillo kisailee itsekin avantouinnissa ja triathlonissa, joten hän on myös valmennettava.

– Avantouinnin osalta valmennan itse itseäni, triathlonissa on omassa harjoittelussa mukana valmentaja joka suunnittelee viikkorytmityksen.

Valmentaminen alkoi, kun Hillo vielä itse ui kilpaa. Kilparyhmäläiset velvoitettiin käymään perustason valmentajakoulutus, jotta he ymmärtäisivät paremmin omaa valmennustaan ja harjoitteluaan.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Urheilijat ovat kehittäneet Simo Hilloa valmentajana. Kuva: Lotta Loikkanen

– Minä jotenkin ihastuin siihen hommaan. Minua kiinnostaa etenkin mentaalipuoli ja ryhmän dynamiikka. Tärkeätä on yksilön huomioiminen ryhmässä, mutta myös yksilön huomioiminen ryhmän jäsenenä. Nykyistä valmennuskulttuuria Hillo luonnehtii keskustelevaksi ja avoimeksi.

– Valmentaja on paljon vartijana. Omaa annettua asemaa pitää osata käyttää oikein. Siksi keskustelu on tärkeää.

Valmennus on myös läsnäolevampaa, kokonaisvaltaisempaa ja ammattimaisempaa kuin Hillon omina kilpavuosina. Myös rohkeutta on tullut lisää, ajatellaan että Suomestakin voi päästä huipulle.

Kohti tavoitteita puskeminen on Hillon tehtävä valmentajana. Sen hän tekee varsin osallistuvalla tavalla.

– En valmenna minkään jakkaran takaa. Kun teen yksilövalmennuksia olen itse siellä altaassa mukana. Saan valmentamisesta enemmän kiinni, kun näen urheilijan elementissään veden
tasosta. 

Valmentajillakin on usein esikuvia. Hillolle yksi tällainen on uintivalmentaja Marko Malvela. Häneltä Hillo on saanut ajatuksen kokeilla mielikuva- ja rentoutumisharjoituksia.

– Murrosikäinen tyttö hyperventiloi kilpailuissa, kun on yliladannut itsensä. Päällä on ahdistus ja paniikki. Mietin, miten tämä laukaistaan. Apu löytyi rentoutumisharjoituksista ja tilanteen läpikäymisestä.

Valmentamiseen kuuluu myös vastuu: valmentajalle tulee uusia valmennettavia, mutta urheilijalla on vain yksi ura.

Urheilijalle on puhuttava hyvin konkreettisella tasolla, kilpasuorituksen voi esimerkiksi pilkkoa pieniin osatehtäviin. Heikkouksista Hillo ei puhu ollenkaan, ainoastaan kehityskohteista.

– En sano, että olet heikko potkimaan, vaan että tällaisilla jutuilla voisit kehittää potkujasi.

Opetustyössä ja valmentamisessa on paljon samaa. Silti Hillo kokee valmentamisen vastapainoksi työlle.

– Ilo siitä että urheilija menestyy tai pärjää, on se sitten joku aika tai mitali tai että tekee jonkun jutun, mitä ei ole ennen pystynyt tekemään. Se tuntuu hienolta.

Urheilu on ihmisenä kasvamista. Sitä se on myös valmentajalle.

– Minulla on ollut ilo ja kunnia kehittyä valmentajana urheilijoiden kautta. On aina huikeaa tavata vanhoja valmennettavia. Tiedän, että he pärjäävät elämässä muutenkin.

Kommentoi

Kirjoita kommenttisi
Kirjoita nimesi tähän