Tällä sivustolla käytetään evästeitä käyttö­kokemuksen parantamiseksi. Lisätietoja.
Etusivu Uutiset KS-digi Tapahtumat Boksi Kuvat Blogit Ajankohtaista
Paikalliset palvelut keskeisellä paikalla osoitteessa kauppaympyra.fiPaikalliset palvelut keskeisellä paikalla osoitteessa kauppaympyra.fi

Oikea vänrikki Koskela

Kolumni - 1.11.2017 kello 8.00
Matti Kauhanen

Tuntemattoman Sotilaan yksi keskeisimmistä roolihenkilöistä on vänrikki Vilho Koskela. Väinö Linnan romaanissa Koskelan kerrotaan olevan hämäläisen pikkutilan hiljainen poika. Todellisuudessa hän oli vilkas savolainen Einar Kokkonen (17.11.1911-13.2.1993) Nilsiästä.

Einar Kokkonen on toinen, jonka kirjailija Väinö Linna on kertonut olevan oikea esikuva kirjassaan. Toinen on huomattavasti tunnetumpi, pienviljelijä Viljam Pylkäs Sakkolasta eli Tuntemattoman alikersantti Antti Rokka.

Vänrikki Einar Kokkonen johti sodassa konekiväärijoukkuetta, jossa myös alikersantti Väinö Linna taisteli.

Tapasin Einar (Einari) Kokkosen pienessä kotitalossaan Nilsiän Simolassa 1990-luvun vaihteessa veteraanin lähetessä 80-vuotisuuttaan. Hän eleli yksin omissa oloissaan, mutta suostui jututettavakseni kotikuntansa paikallis­lehti Pitäjäläiseen. Se on ainut tästä sotasankarista julkaistu lehtihaastattelu.

Kun astuin siistiin maalaistupaan, vastassa oli suoraryhtinen, minua kymmenen senttiä pidempi ja roteva mies, joka tervehti vahvalla kädenpuristuksella ja silmiin tutkivasti katsomalla. Istuimme rupattelemaan pirtin pöydän ääreen kahville. Tunnelma oli lämmin kuin rintaman korsussa.

Einari oli kova juttumies, mutta sankariteoillaan hän ei rehvastellut. Siitä tämä armoton työmies ja nuorempana mestaruuksia hiihtänyt ja ampunut sotaveteraani oli kylällä tunnettu. Sen sijaan tärkeileville sota- ja muille herroille neljä vuotta kansakoulua ja rippikoulun käyneeltä mieheltä ei riittänyt kehuja.

Kirjailija Väinö Linnaa ja Tuntematonta Einari arvosti, mutta toisin oli alikersantti Linnan kohdalla. Einarin mukaan Linna purnasi vähän kaikesta ja levitti näin huonoa henkeä koko porukkaan. Kukaan joukkueen johtaja ei voi sellaista sietää rajattomasti. Rauhalliselta Einariltakin paloi lopulta käämi.

–Käskin, että lähdetäänpä alikersantti Linna tuonne aitausta korjaamaan. Annoin Linnalle tolpan käteen ja käskin pitää paikallaan. Nostin ison lekan pääni päälle, pidin ylhäällä pitkään ja kysyin, haluatko Väinö nyt valita, kumpaa lyön. Sen jälkeen urputus loppui. Linna keskittyi kirjoittelemaan pieneen vihkoonsa aina, kun sotimiselta jäi aikaa.

Veteraanijärjestöistä Einari ei piitannut, koska ei ymmärtänyt, miksi niitä piti olla kolme. Sotiminenhan hoidettiin yhdessä. Joskus hän saattoi käydä veteraanijuhlissa.

Tuntemattoman vänrikki Koskela tunnetaan oikeudenmukaisuudestaan. Einari oli samanlainen. Hän kärsi vuosikymmenet sodan jälkeen vankien ja omien miesten osin mielivaltaisten teloituksien takia. Ja varsinkin siitä, että niitä määränneet, kiiltäväsaappaiset lankkipojat , kuten hän totesi, nostettiin suureen arvoon sotien jälkeen.

Suorapuheisuus, omapäisyys, vapauksien salliminen alaisille ja herrainho näkyivät kotiutusarvostelussa. Einarin vireys ja tarmo arvioitiin välttäviksi, aloitekyky ja kurinpito heikoiksi, mutta johtamistaito sentään hyväksi.

Kapteeniksi sodassa ylennyt, kolmen vapaudenristin mies raivasi ja viljeli kotitilaansa 1960-luvun lopulle saakka. Sodan jälkeen hän avioitui, mutta vaimo kuoli yllättäen esikoistyttären ollessa vasta 11 kuukauden ikäinen. Einari jäi yksinhuoltajaksi omasta tahdostaan. Tytär Riitta valvoi isänsä vuoteen vierellä, kun taistelija kutsuttiin taivaallisiin sotajoukkoihin.

Asialliset hommat maan päällä oli hoidettu!

Lähetä tekstari!
Kommentoi / Keskustele aiheesta
Lähetä tekstari!
~
Takaisin ylös