Jokaiseen muistoon liittyy vahva hetki, kun siitä on tehnyt elämänsä kiintolevytallenteen. Tuoksuhetkistä vahvimpina muistan, kun äiti kattoi lauantain tv-illan ensimmäisen eksoottisen herkun, nimittäin gratinoidun purjo-perunalaatikon. Siitä hetkestä siirtyi tähän päivään tuo herkku, yksinkertainen ja perinteen mukaan tarjoiltu.
Tuntomuistiin tallentui mukulakivillä astellut pelokkaan haparoivat ensiaskeleet oudon opiskelukaupungin kivetyksillä.
Tunnemuistiin jäi kaipaus peittää koti-ikävä äidin lähettämällä uudenuutukaisella korvalappukasettisoittimella. Se oli valkoinen, ja siinä kulki kevyesti suurkaupungin maanalaisessa Kauko Helovirran tähdittämä Knalli ja sateenvarjo. Sarjan kasettipäivityksestä vastasi tätini miehineen ja Suomen sekä Tshekkoslovakian postilaitos. Korvani jäivät niin sanottuun koukkuun, enkä silloisessa Kekkoslovakiassa opiskellessani saanut yhtään huomautusta poliittisen satiirin kuuntelusta omalla kielelläni vieraassa haassa.
Katsehetkistä monet ovat tallentuneet - myös ne, jotka olen ohittanut tai jotka ovat ohittaneet minut. Monikulttuurisessa Suomessa olisi meidän niin sanottujen kantalaisten silloin tällöin hyvä muistaa, että joissain kulttuureissa suoraan silmään katsominen ei tarkoita rehellisyyttä vaan röyhkeyttä.
Ja kun suomalaiset ovat tottuneet itsepalveluun, ei pidä ihmetellä miksi vietnamilaisessa ravintolassa pöytiintarjoilun jälkeen pitää maksu suorittaa tiskillä, sillä näin asiakas ilmaisee olevansa tyytyväinen. Vietnamissa lasku pyydetään pöytään vain silloin, kun ruoassa on ollut jotain pielessä.
Tyytyväisyydestä sekä sen aiheuttamasta kuvitteellisesta, ylimielisyyttä lähestyvästä harhaisesta tunnehetkestä voisin luetella tälle kolumnille varatun merkkimäärän moninkertaisesti ylittävän ryöpsähdyksen, mutta saatte tyytyä vain yhteen.
Tämä tapahtui Suomen Varsovan-suurlähetystössä joskus 1980-luvun loppupuolella. Siellä näin naisia tervehdittävän käsisuudelmalla. Suomessa en ollut tätä tavannut saati harjoitellut. Mutta nuoruuden ja puolalaisen Wódka Wyborowan rohkaisemana vedin nuoren naisen käden käteeni ja olin valmiina antamaan käsisuudelman, kun käsi yllättäen vedettiin nenäni edestä. Kompastuin ja jäin polvilleni.
Muistakaa siis, nuoret miehet ja naiset: kättä ei koskaan pussata oikeasti!
Näiden lyhykäisten muistihetkien taustalla väijyy myös Kangasala. Nuoruuden katoavaisuus kävi mielessä Pikkolan päiväkodin 40-vuotisjuhlien kahvituksella. Valokuva-albumit, joita juhlaväki selaili, muistuttivat ajasta jolloin keittiöstä leijui itse valmistetuttujen lihapullien, mehujen, hillojen ja sämpylöiden tuoksut. Ne ovat arvokasta lähihistoriaa.
Sitä todellisuutta ei enää kannata haikailla, sanovat monet rahakirstun vartijat. Nyt kun mietin, mitä arvokasta muistoa tästä ajasta minulla olisi kirjoittaa, siihen tarvitaan jälleen hetki.
On hetki kiittää ja laittaa piste.
