Koti Kolumni Ota koppi: tervehdi

    Ota koppi: tervehdi

    0

    Ensi viikonloppuna on Pirkan 50-vuotisjuhlahölkkä, 33 kilometriä Valkeakoskelta Tampereelle upeata ruskaista metsäreittiä.

    Minulle osallistuminen on tai olisi 20. kerta. Olen useamminkin ilmoittautunut, mutta jonkin vaivan vuoksi en olekaan päässyt ja kerran keskeyttänytkin. Tavoite pitää liikkeellä pitkin vuotta.

    Läksinpä siis vielä sunnuntailenkille Pikonlinnasta keskustan suuntaan sateen jälkeen.

    Kuulen jonkun tulevan takanani reippaasti. Voi ei, terhakka rouva vyöryy ohitseni – kävellen! Kiristän vauhtiani jonkinlaisen itsekunnioituksen säilyttääkseni.

    Olen päättänyt, etten Pirkan hölkässä lähde kenenkään vauhtiin mukaan. Niin olen päättänyt joka kerta, mutta selän takaa tupsahtaa viereen juttelija ja syke unohtuu. Alun rivakka meno kostautuu viimeisen kympin aikana.

    Meille sukeutuukin kiva keskustelu kävelijän kanssa. Hänkin on tulossa Pirkan hölkkään. Kyselee, kuinka minun niveleni kestävät asfaltilla menoa. No, eiväthän ne häävissä kunnossa ole, mutta metsässä on nyt märkää ja liukasta, joten täytyy tyytyä tiehen.

    Tutustuimme siinä muutaman kilometrin matkalla, huomasimme olevamme opetusalalla. Hän kiiruhti kirkkokonserttiin.

    Asemantiellä tulee vastaan tuntematon rouva rollaattorin kanssa.

    –Hei! Ihanan hapekas ilma, sanon hänelle.

    –Onpa sinulle kauniinväristä huulipunaa!

    –Laitan aina lenkille lähtiessäni huulipunaa. Minulla on parantumaton syöpä. Olen jokaisesta aamusta kiitollinen. Huulipuna virkistää mieltä samoin kuin se, että voi puhua sairaudestaan. Nytkin olen hiukan alavireinen hoidoista. Harmittaa, etten pääse enää pyörällä tai autolla liikkeelle.

    –Hienoa, että jaksat kuitenkin rollaattorilla kulkea.

    –Liikun joka päivä tunnin, se helpottaa oloa. Olen muuten nähnyt sinun värikkäiden housujesi vilistävän tällä suunnalla ennenkin.

    Aikamme poristuamme toivotan hänelle sydämestäni hyviä vointeja ja halaan, vaikka olenkin ihan hikinen. Hajuhaitta tuli kyllä mieleen vasta jälkikäteen.

    Lenkillä tapaa uusia tuttavuuksia. Yhtenä aamuna edessäni käveli hoitajan kanssa kehitysvammainen rouva. Hänellä oli hienot sinipunasävyiset lenkkarit, takki ja pipo. Niinpä spontaanisti tokaisin:

    –Oletpa sinä kaunis, niin sävy sävyyn sopivat vaatteetkin!

    Rouva hymyili leveästi ja nosti peukkunsa pystyyn. Hoitaja sanoi hänelle:

    – Kuulitko, Leena, kuinka sinua kehuttiin kauniiksi naiseksi.

    Suu messingillä, monta metriä pidempänä Leena alkoi toistaa, kaunis, kaunis… Taakse katsoessani hän vielä näytti minulle peukkua.

    On mukava kuulla erilaisia elämäntarinoita, saada voimia ja ehkäpä antaa vastapuolellekin iloa.

    Toki siinä on aina riskinä, että vastaantulijat häiriintyvät. Tällaiset henkilöt, ujotko, tunnistaa katseen äkkikäännöksestä maahan.

    Sinä rohkea, otatko kopin: tervehdi ventovierasta ja puolituttua! Mikseipä koiriakin. Äskenkin pikkuinen Tyyne näki minut jo kaukaa ja innokkaasti nosti tassunsa kohti. Rapsutusta, pyydän!

    Kommentoi

    Kirjoita kommenttisi
    Kirjoita nimesi tähän