Satuitko katsomaan Ensitreffit alttarilla -ohjelman tiistaina? Siinä psykologi Mikael Saarinen totesi osuvasti, että nykyihmisellä on suuria paineita sovittaa yhteen työntekoa, vapaa-aikaa ja vielä parisuhdetta. Asiantuntija muistutti, että moni kokee itsensä riittämättömäksi. Tunne ottaa helposti vallan, kun millekään elämän osa-alueelle ei riitä omasta mielestä tarpeeksi paukkuja.
En edes halua kuvitella, miltä televisio-ohjelmaan osallistuvista pareista tuntuu. Heidän onnistumisensa tuoreessa suhteessa kun on koko kansan arvionnin kohteena ensitapaamisesta lähtien. Siinä sitten pitäisi viiden viikon ohjelmakuvausten aikana päättää, jatkaako pari avioliittoaan vai päätyvätkö he ottamaan eron.
Ohjelma on kuitenkin mitä parhainta parisuhdeterapiaa katsojille. Meillä ohjelma tallentuu digiboksiin joka tiistai, jotta voimme katsoa sen kaikessa rauhassa mieheni kanssa. Jos jokin kohta herättää keskustelua, saatamme pysäyttää ohjelman hetkeksi ja puida ohjelman virittämän ajatuksen loppuun, ennen kuin jatkamme.
Riittäämättömyyden tunne kolahti sekä minuun että mieheeni erityisen kovaa. Tajusimme, että kumpikin kaipaa lisää laatuaikaa arjen vastapainoksi. Tavallisesti viikot kuluvat rutiininomaisesti töissä, jolloin viikonloput jäävät yhteiseksi vapaahetkeksi.
Asia ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteinen. Siinä missä mieheni työ on selkeärajaista toimistotyötä, omani lipeää helposti vapaa-ajan puolelle. Opettajana minun täytyy olla oikeastaan koko ajan Wilman kautta tavoitettavissa niin opiskelijoilleni, heidän vanhemmilleen kuin koulun muulle henkilökunnalle. Toimittajana taas mietin jatkuvasti uusia juttuaiheita, kuten vaikkapa tämän kolumnin aihetta.
Sanotaan, ettei pidä valittaa, kun näinä vaikeina aikoina on onnistunut saamaan töitä. Siksi onkin hyvin vaikea tunnustaa, että välillä kahden työn yhdistäminen vie kaiken energian. Silloin parisuhde roikkuu jossain taustalla, vailla hoivaa ja huolenpitoa. Samoin ystävät joutuvat pettymään, kun joudun vaihtamaan mukavan saunaillan esseiden tarkistusurakkaan. Samalla suren, etten ehdi käydä salilla tai lenkillä niin usein, kuin haluaisin.
Työelämä on ollut oikeastaan koko lyhyen urani ajan kova ja kylmä maailma, jossa vain vahvat pärjäävät.
Se on myös ristiriitainen maailma: yhtäältä kehotetaan tarttumaan kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin, toisaalta kannustetaan sanomaan ”ei” kaikelle turhalle.
Toisinaan tuntuu lähes mahdottomalta erottaa, mihin kannattaa tarttua. Juuri se on omiaan luomaan riittämättömyyden tunnetta, kun haluaa hoitaa hyvin yhtä lailla työn, parisuhteen kuin vapaa-ajankin. En voisi esimerkiksi kuvitella, että uhraan koko elämäni työlle, elän sinkkuna ja harrastan vain työelämää hyödyttäviä asioita. Se voi olla jonkun todellisuutta, ei minun.
Pahin riittämättömyyden tunteen lietsoja on oma alitajunta. Se muistuttaa kesken mukavan illanvieton, että pitäisi valmistella seuraavaa oppituntia. Kesken oppitunnin se muistuttelee, etten ole pitkään aikaan soittanut hyvälle ystävälleni. Juttukeikalle ajaessa se nalkuttaa, että on kulunut pieni ikuisuus siitä, kun viimeksi järjestin jotain kivaa ja yllättävää puolisolleni. Kotisohvalla puolison kainalossa alitajunta kuiskii, että kolumnin aihe pitää vielä keksiä.
Onneksi on työmatkat. Tampereen ja Kangasalan välinen etäisyys tarjoaa tilaisuuden viettää aikaa itsekseen. Silloin voi toistella mantran tavoin, että riittämättömyys on vain tunne, jonka kannattaa antaa tulla ja mennä.
