Olin lapsena tavattoman paljon rohkeampi kuin nykyisin. Ehkä se johtuu elämänkokemuksen lisääntymisestä. Lapsena ei osannut pelätä niin paljon, kun ei ollut tietoa kaiken maailman vaaroista.
Maalaistalo ympäristöineen on kasvattanut minut ja sain elää siellä melkoisen vapaata elämää.
Monesti seuranani oli ainoastaan yksijalkainen pappa, joka kyllä pääsi eteenpäin itsenäisesti mutta ei missään tapauksessa olisi tavoittanut minua, jos olisin päättänyt ottaa jalat alleni.
Itsenäisyys ja vapaus kasvattivat vastuuntuntoiseksi, mutta muuten lapsuuden ja nuoruuden rohkeus toimia esimerkiksi eläinten kanssa ja sietää pimeyttä ovat kadonneet matkan varrelle.
Lapsuuteni dramaattisimpia tapahtumia oli, kun sonni karkasi laitumelta ja polki sorkillaan äitini ojan pohjalle. Nyt tilanne varmasti lamaannuttaisi kauhusta, mutta lapsuudestani muistan lähinnä uteliaisuuden tunteen, mitä nyt tapahtuu.
Toki olin äidistäni huolissani, mutta silti halusin mennä lähemmäksi, vaikka isäni karjui menemään kauemmaksi. Ei tullut mielenkään, että äkäinen elukka voisi käydä minunkin päälleni, eikä se, että äidillä oli hengenlähtö lähellä.
Onneksi sonnilla ei ollut sarvia ja se tokeni saatuaan heinäseipäästä kurinpalausta. Sitä en enää muista, kutsuiko teurasauto tuota eläintä jo heti seuraavalla viikolla.
Teinityttönä tienasin muutaman sata markkaa sillä, että tein kunnan palkkaamana lomittajana töitä omassa navetassamme.
Käytännössä lomittaminen tarkoitti elikoitten ruokkimista aamuin illoin, paskanmättöä sekä uusien pahnojen laittamista alle.
Karjatalous oli tuolloin monin paikoin vaatimatonta, varsinkin itäisen Suomen pienten ja kivisten peltojen äärellä. Meilläkin ainoastaan seitsemän lihasonnia. Sillä ja kylätaksilla tultiin kuitenkin hyvin toimeen.
Vanhanaikaisessa navetassa ei auttanut muu kuin tarttua talikkoon ja puikkelehtia isojen sonnien välissä, jotta aluset sai puhtaaksi. Jos nyt tulisi vastaava työ eteen, tekemättä jäisi.
Rohkeuden puute on alkanut myös koskea myös pimeyttä. Kun katuvaloja ei lapsuudessani yksinkertaisesti ollut, lenkille oli pakko lähteä pimeään.
Ei tullut mieleenkään, että vastaan kävelisi susi, karhu tai saati joku ihminen, jolla on pahat aikeet mielessä.
Nyt vuosikausia katuvalojen keilassa asuneena pimeys on alkanut tuntua ikävältä.
Eräänä lokakuisena iltana menin tyhjään kotitaloon ja jouduin hakemaan avaimen piilopaikasta pimeän aitan perukoilta. Suoritus tuntui lähes ylivoimaiselta.
Puhumattakaan pienistä hiiristä, jotka saavat aikaan eläimellisen huudon. Ei kai pieni hiiri mitään isolle ihmiselle voi, mutta eipä iso ihminenkään voi mitään sille selkäytimestä lähtevälle kirkaisulle.
