Tällä sivustolla käytetään evästeitä käyttö­kokemuksen parantamiseksi. Lisätietoja.
Etusivu Uutiset KS-digi Tapahtumat Boksi Kuvat Blogit Ajankohtaista
Löytötexin synttärit!Löytötexin synttärit!

Salattu elämä

Kolumni - 19.9.2018 kello 7.01
Marja-Liisa Manka

Kun ihminen ei jaksa enää kurkottaa taivaalle, vanhuuttaan, hänen katseensa kääntyy maahan ja juuriin, totesi mieheni. Olenko siis tullut vanhukseksi, kun olen alkanut kiinnostua juuristani?

Äitini puolelta kaikki on selvää. Enoni pani suvun paperille. Mutta isäni on ollut arvoitus, jota ei ymmärtänyt aikanaan selvittää. Kun hän kuoli, sain veljen – 18-vuotiaana.

Se oli niin kiinnostava uutinen, että Ruotsista kesätöistä palatessa liftasimme sisareni kanssa Loviisaan katsomaan uutta vanhempaa veljeämme ennen pohjoiseen paluuta. Isäni oli ollut sota-aikana naimissa hetken.

Poliisilaitokselta kävimme kysymässä osoitetta. Poliisit tunsivat miehen hyvin, ehkä liiankin. Ettei vain olisi rikollinen, pohdimme kadulla?

Piti palata kysymään, miksi hän oli tuttu. Paikallinen urheilusankari. Niinhän isänikin oli ollut. Painija, olympialaisiinkin piti mennä, mutta tuli sota ja urheusmitalit saatiin muilta tatameilta. Hänen veljensäkin kuoli sodan viime hetkillä Hyrsylässä.

Miten aloittaa sukuselvitys, kun en tiennyt edes isäni vanhempien, ukkini ja mummun, nimeä?

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Hyppää mukaan KS100-juhlavuoteen!

Olin kyllä kauan sitten tilannut lakkautettujen seurakuntien arkistosta virkatodistuksen, jossa nimet olivat, mutta se oli hukkunut. Silloin paperista löytyi myös uusi täti, josta ei kukaan ollut hiiskahtanut. Serkulta kuulin, että tämä oli ollut suvun musta lammas. Minkälainen, siitä ei ollut tietoa.

Koska isäni tiedot tulevat digitaalisesti julkisiksi vasta ensi vuonna, 100 vuoden jälkeen, piti lähteä Mikkeliin Kansallisarkiston toimipisteeseen. Siellä ovat Karjalassa syntyneiden kirkonkirjat.

Hiki kirposi otsalle, kun en löytänyt edes isääni koneelta. Keksin, etunimi saattoi olla virallisissa papereissa Artun sijasta Arthur ja Matiaksen sijasta Matti. Siitä ne hanat sitten aukesivat.

Isäni vanhemmat olivat kuolleet Ensossa jo 1930-luvulla. Minkälaista lie isäni elämä ollut ? Kuka hänestä mahtoi huolehtia?

Miltei kyyneleet valuivat jo silmistä, kun pääsin isäni isään, mökkiläinen Mattiin. Hänen äitinsä Maria oli nähnyt päivänvalon pahimpina nälkävuosina 1868. Papereissa luki, että hän oli synnyttänyt äpärän, siis Matin. Maria itse oli kuollut isorokkoon, kun poika oli 5-vuotias. Minkälainen oli aviottoman äidin elämä saatikka orpopojan?

Tietojen haku imaisi mukaansa ja astuin aika tokkurassa tutkijanhuoneesta. Puhelias vanhempi rouva odotti siellä myös miestään. Hänkin oli samalla asialla. Rouva kertoi olleensa kotona korvat höröllään, koska sukujuurista ei kerrottu lapsille, ei liioin tunteiltukaan.

– Olin ollut kaksiviikkoinen, kun perheeni joutui lähtemään Hiitolasta. Isä oli ollut sotilaspoliisina samassa junassa, missä matkustin äitini sylissä. Äiti kertoi nähneensä miehensä itkeneen yhden ja ainoan kerran: silloin, kun oli nähnyt tutin jäätyneen minun suuhuni hyytävänkylmässä junassa.

Niinpä aloitin sukututkimuskurssin. En aatelisia tai presidentillisiä juuria etsiäkseni, vaan ymmärtääkseni sen ajan elämää, kovaakin. Ehkä raottaakseni myös isäni salattua elämää.

Kommentoi / Keskustele aiheesta
Hyppää mukaan KS100-juhlavuoteen!
~
Takaisin ylös