Tällä sivustolla käytetään evästeitä käyttö­kokemuksen parantamiseksi. Lisätietoja.
Etusivu Uutiset KS-digi Tapahtumat Boksi Kuvat Blogit Ajankohtaista
Tarjous voimassa 23.10. asti tai niin kauan kuin tuotteita riittääTarjous voimassa 23.10. asti tai niin kauan kuin tuotteita riittää

Selvä hörhö

Kolumni - 28.2.2018 kello 7.00
Jari Niininen

Ennätän hädin tuskin kilauttaa ovikelloa, kun Moision Heikki, 52, jo pulisee ja pälyilee postiluukusta rappukäytävään. Tunnistus toimii ja ovi aukeaa. Konttaaminen ja kurkkiminen selittyy alakulttuurin varovaisuudella. Samoin toimivat kuulemma kaikki narkomaanit.

Farkuissa, yläkroppa paljaana, Hessa hamuilee kädellään tukea kämppänsä seinästä. Puhe pätkii ja näyttää siltä, että puolitankoon valahtaneet silmäluomet painavat miehen kasaan.

Istuttuamme alas Hessa hakee katsekontaktin ja pyytää kohteliaasti luvan.

Nyökkään muutaman kerran. Olemme hetken hiljaa. Sitten vain sana, pari ja yksi sätkä. Sen jälkeen äänessä on ihan eri jätkä. Sanoja sinkoilee nopeaan tahtiin.

Ensimmäisen pilvenpössyttelyn ja äskeisten henkosten väliin kätkeytyy rankkoja päihdeputkia yli 30 vuoden ajalta. Huumausaineet ovat tutumpia kuin läheiset. Himo kamaan on mennyt rakkauden ohi.

Äänestä kuulee, että se satuttaa miestä, joka on rokottanut ja seurannut elämänsä kiksejä kirjaimellisesti piikkipaikalta. Hessa suoristaa arpeutuneet kyynärtaipeensa näytille ja sanoo, että moisella tohinalla hänen pitäisi olla jo kuollut.

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Hyppää mukaan KS100-juhlavuoteen!

Hessan sydämessä on voimaa ja sanomaa. Hän kehottaa nuoria olemaan kokeilematta mitään huumeita. Hän tietää, että niistä seuraa vain ongelmia ongelmien perään ja lopulta koko elämä on pilalla.

Lohduttoman rajuun huumepuristukseen mahtuu, slangiin muokattuna, 63 lataamokeikkaa. Nyt päihdeongelmaisen narkomaanin yhtäjaksoinen korvaushoito on kestänyt 17 vuotta, ja huumeklinikka on muutakin kuin lääke. Se on hänen sosiaalinen yhteisönsä.

Kotona Hessan parasta seuraa ovat kirjat. Tosin välillä olkkarin lattialla punkkaa minnaa, maikkia, jussia ja karia. Meitä hymyilyttää. Yökylään – vaikka nimi sopii teemaan – ei jostain syystä ole itseään tyrkyttänyt Veitolan Maria.

Hessalla on riittänyt elämässä vauhtia ja jarrua. Silti parhaat nousut hän on saanut ylhäältä. Pyhä kirja on aina matkassa mukana. Se on nuhjaantunut arvokkaasti ja sen jakeita on korostetusti tussattu ja alleviivattu. Raamattu on kuin isäntänsä – kulunut käytössä.

Samalla silmäilen seinälle, jossa lukee: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Tosin hepreaksi.

Ihan hetken aikaa luulen ja jopa toivon tämän kaiken olevan hepreaa, kunnes tukan alla olevan tiltin avaa lukossa oleva huoneiston ovi. Se ei sulje mitään, vaan jakaa hyvinvoinnin pahoinvoinnin kynnyksen molemmille puolille.

Sentään se ei ole sairasta, että Hessan unelma on vielä jonain päivänä vapaana kaikista koukuista haistaa tervettä maailmaa. Voimia.

Kunnioitan kaveria ja olen ylpeä siitä, että meissä on Hessan kanssa jotain samaa – olemme hengissä. Eroa on sen verran, että meistä kahdesta minä olen selvä hörhö.

Kommentoi / Keskustele aiheesta
Hyppää mukaan KS100-juhlavuoteen!
~
Takaisin ylös