Parvekkeeltamme näkyy Kuohunlahdelle, joka nyt on jo melkein sula, ja ne ovat siellä taas: joutsenet. Enpä tiedä kauniimpaa näkyä kuin veden timanttinen kimmellys, johon isot, valkoiset linnut laskeutuvat pintaa viiruttaen.
Auringonpimennyksen aikaan, kun varoen tiirasin parvekkeelta mustaksi käynyttä mollukkaa, koin jännittävän hetken – oli päivä, mutta maailma oli erilainen, hiukan synkempi ja kohtalokkaampi, ja ilmaa halkoi joutsenten toitotus. Ja sitten variksen raakunta, omana kommenttinaan, muuten hiljaisessa maisemassa... ”Hetkinen, mitä kummaa nyt oikein tapahtuu?” linnut tuntuivat kyselevän.
On hienoa, että joutsen on kansallislintumme, kunnioitettu, pyhä ja kaunis. Nuorena luin Yrjö Kokon Laulujoutsen-kirjaa, ja tänäkin keväänä, kun katselin taas joutsenia, muistin miksi se oli kirjoitettu. Laulujoutsen oli metsästetty Suomesta melkein sukupuuttoon! Jäljellä oli 1940-luvulla enää viitisentoista paria, jotka pesivät Lapin ja Kuusamon erämaissa. Se tuntuu nyt uskomattomalta.
Kokon kirjat Laulujoutsen ja Ne tulevat takaisin panivat alulle valistustyön, jonka ansiosta asenteet muuttuivat, ja lajia alettiin aivan erityisesti suojella.
Hatunnosto hänelle, yhä edelleen, hienoa, että sellaista voi ihan oikeasti kirjoillaan tehdä. Voimme kiittää häntä siitä, että meidänkin lahtemme linnut saavat laskeutua kotikonnuilleen, lentää ja toitottaa.
Ja näin Sibeliuksen juhlavuotena tulee tietysti mieleen myös se, miten paljon kansallissäveltäjämme arvosti näitä ylväitä, valkoisia lintuja. ”Joutsenet ovat aina ajatuksissani ja antavat elämään loistoa”, kirjoitti hän päiväkirjaansa. Kerran hän oli katsellut pohjoisesta Tuusulanjärven sulakohtaan laskeutunutta suurta valkeaa joutsenta haltioituneena pimeän tuloon saakka... Ja hänen eräänä päivänä näkemänsä kuusitoista joutsenta tekivät niin suuren vaikutuksen, että hän kirjoitti välittömästi päiväkirjaansa upean teemanpätkän, joka päätyi viidennen sinfonian finaaliin.
Tietysti muistan myös Ruman ankanpoikasen, sadun, josta pidin kovasti jo lapsena. Moni meistä joutuu elämässään välillä tuntemaan, että on erilainen, sopimaton, jotenkin kuulumaton joukkoon, ja saa sitten huomata, että ikävä tunne voi kääntyä myös hyväksi: se kehottaa löytämään oman itsensä, oikeasti, oman ominaislaatunsa ja voimansa. ”Oudoksuttu” piirre voi kertoa vain esiin pyrkivästä kauneudesta. Lohdullista!
Mutta myös hyvin erilaiset olennot voivat löytää yhteyttä keskenään. Ystäväni villakoira – nimeltään Reiska – tapaa ulvoa aina kurkien huutoa ja joutsenten toitotusta kuullessaan. Pieni, pörröinen hauveli ulottaa lyhyen kaulansa niin pitkäksi kuin suinkin, kun isot linnut laulavat, ja ulvoo sydämensä kyllyydestä.
”Muistatteko sen elokuvan, Tanssii susien kanssa?” ystäväni kysyi. ”No, Reiskalla on siitä oma versionsa: Ulvoo joutsenten kanssa!”