Sodan merkitsemät: Pekka Jussila jahtasi vihollisen partioita – ”Siellä ei ollut meillä semmoista linjaa, niin ne pääsivät tulemaan läpi”

0
Pekka Jussila. Kuva on otettu keväällä 2017.

Pekka Jussilan juttu on lyhennelmä Johnny Gestraniuksen vuosina 2013–2016 tekemistä paikallisten sotainvalidien haastatteluista. Kangasalan Sanomat julkaisee juttusarjana tiivistelmät näistä haastatteluista. Sodan merkitsemät -sarja alkaa itsenäisyyspäivän aikaan ja loppuu maaliskuun puolivälissä, jolloin tulee kuluneeksi 80 vuotta talvisodan päättymisestä.

Pekka Jussilan (1921–2017) sotareissu alkoi talvisodan aikana lyhyellä varusmieskoulutuksella, joka kulminoitui sotilasvalaan Viipurin lähistöllä. Vala isänmaalle annettiin Jussilan sanoin ”jossain santamontussa”.

Koulutuksen loppuvaiheessa, kun muut olivat lähdössä valalle ja edelleen rintamalle, Jussila oli sairaalassa. Hän karkasi ikkunasta päästäkseen mukaan muiden kanssa. Alkuperäisen kaavailun mukaan Jussilan joukko-osaston piti matkata rintamalle Tolvajärvelle, mutta sen sijaan heidät vietiinkin Suomenlahdelle Koiviston saaren suuntaan.Taistelukosketukseen Jussila joutui hieman ennen tammikuun puoltaväliä.

– Emme päässeet ihan Koiviston saarille saakka. Piti lähteä takaisin päin. Oli liian kova vastus.

– Sieltä hiihdettiin Viipuriin päin, välillä maalla ja välillä jäätä pitkin. Sillä lailla tulimme Viipurinlahdelle. Sen yli hiihtäminen oli vaikeaa, kun jää oli ammuttu ihan risaiseksi joka paikasta.

– Päästiin kuitenkin yli. Ja pääsi vielä venäläinenkin perässämme.

Kaukaisimmallaan Karhumäessä

Välirauhan aikana Jussila oli ensin Lappeenrannassa, kunnes tuli siirtyminen Ilomantsiin. Jatkosodan alkupuolella Jussilan joukko-osasto eteni viidessä kuukaudessa noin 200 kilometriä itään.

– Ei siinä monena yönä pystytty telttaakaan tekemään, kun painettiin vaan menemään. Nukkuminen oli huonoa, mutta jotenkin se siinä meni.

Me niitä ammuttiin niin paljon, ettei ruohoa enää näkynyt. Niin niitä tuli vaan lisää ja meidän oli lähdettävä.

Kaukaisimmillaan Jussila oli Karhumäessä. Hänen päätehtävänään ryhmänjohtajana oli venäläisten partioiden jahtaaminen korpimaastossa.

– Siellä ei ollut meillä semmoista linjaa, niin ne pääsivät tulemaan läpi.

Syksyllä 1942 Jussila oli yllätys­hyökkäyksellä ottamassa venäläistä vangiksi, mutta tilanne äityikin kamppailuksi elämästä ja kuolemasta. Lopulta Jussila oli se, joka ei nujakassa menettänyt henkeään.

– Sillä oli oikein komissaarin laatta. Vangin ottamisesta olisi saanut loman, mutta ei tästä, kun se kuoli.

Vihollisen raju rynnistys

Partioiden jahtaaminen Jussilan osalta loppui, kun tuli talvi 1943. Silloin Jussila ja kumppanit, Hämeen ratsurykmentti, siirrettiin Kannakselle.

Venäläisten suurhyökkäyksen alkaessa kesäkuussa 1944, Jussila oli Rajajoella. Vihollisen rynnistys oli rajua.

– Me niitä ammuttiin niin paljon, ettei ruohoa enää näkynyt. Niin niitä tuli vaan lisää ja meidän oli lähdettävä.

– Kyllä se vähän ihmeellistä tuloa oli, kun ukkoja oli kaatunut niin paljon. Siitä ne vaan juoksivat ja yli pomppivat.

– Se tuntui pahalta, kun vielä Viipurikin meni. Ajattelin, että perkele, nyt ne menevät koko Suomen läpi. Ei ne sitten kumminkaan päässeet.

Hyvin monet rintamalla olleet miehet mieluummin vaikenivat sotakokemuksistaan kuin kertoivat niitä eteenpäin. Jussila ei tehnyt tästä poikkeusta.

Et ole tainnut paljon puhua muille näistä sota-asioista?

– En ole puhunut.

Et omille lapsillekaan?

– En.

Kommentoi

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi.