Tällä sivustolla käytetään evästeitä käyttö­kokemuksen parantamiseksi. Lisätietoja.
Etusivu Uutiset KS-digi Tapahtumat Boksi Kuvat Blogit Ajankohtaista

Sukulaissielujen jäljillä

Kolumni - 20.3.2019 kello 7.01
Marja-Liisa Manka

Sukututkimuskurssi on vienyt koko käden. Kun alun perin aion selvittää vain isäni juuria, niin nyt olen juuttunut äitinikin sukuhaaroihin.

Perinteinen kirkonkirjojen tonkiminen on ollut antoisaa, mutta lisäksi innostuin kaapimaan poskestani DNA-näytteitä ja postittamaan pakkaukset Amerikkaan.

Sain veljenikin ylipuhuttua näytteenantoon, kun tajusin, että isän juurien selvittämiseen ei naisnäytteeni riitä, vaan siitä saadaan vain äidin puoleisten sukulaisten tietoja selville.

Valitettavasti vain omia marraskuussa lähetettyjä näytteitäni ei jostain syystä saatu analysoitua, joten sain taas uudet purkit ja odottelen. Tämä nyt on omalla kohdallani arkea.

Ehkä olen huhtikuussa viisaampi äitinikin juurista. Paitsi en ole vielä hullua hurskaampi veljenikään tuloksista. Niiden mukaan isän suku on sata­prosenttisesti suomalainen, mutta entä sitten?

Kymmeniä tuhansia serkkujakin löytyi, yksin ei siis ainakaan tarvitsisi olla, jos yhteyttä pitäisi. Niinpä ensi lauantaina odottaa taas uusi kurssi, miten tulkita geenitestien tuloksia.

Lisätietojen saamiseksi olen jututtanut äitini siskoa, joka on ainoana elossa isosta sisaruslaumasta. Tätini on tietysti soitoistani mielissään. Kyselin erityisesti hänen isänsä eli ukkini Amerikan reissuista.

Hämmästelin sitä hinkua, joka lähetti ukkini kahteen kertaan 1900-luvun alussa Amerikkaan syrjäkylä Veneheiton torpasta. Olihan ensiksi matkustettava sadan kilometrin päähän Ouluun, sieltä rautateitse Hankoon, laivalla Englantiin ja höyrylaivalla Amerikkaan.

Kotitorpan Kowalan nimikinhän lähdön syyn kertoo, totesi täti. Hän oli kuullut useaankin otteeseen isänsä muistelevan matkakaverinsa Eemelin, mummun veljen, kanssa useampia viikkoja kestävää laivamatkaa.

Miehet olivat rahanpuutteessa. Niinpä Eemeli soitti haitaria, ukki makasi reporankana penkillä. Matkustajat kysyivät, miksi hän siinä lojuu. Emme ole syöneet mitään kolmeen päivään, Eemeli oli selittänyt. Niin he saivat taas ruokaa.

Esitykset jatkuivat työväenteatterissa, mutta miehet lienevät haalineet varsinaiset tienestinsä kaivoksilta ja rakennuksilta.

Toisen veljen vaimo oli Piippolasta kotoisin. Hän tuli sinne kerran vierailulle lapsineen. Niinpä ukkini lähti pyörällä sukulaisiaan tapaamaan. Tätini, silloin pieni tyttönen, istui pyöräntangolla.

Takapuoli oli kovilla 50 kilometrin soraisesta maantiematkasta. Kipu kuitenkin unohtui, kun tyttö näki amerikanserkkujensa merkilliset leikkikalut, lasipallot, jotka olivat kirjavia väriltään ja pyöriteltäviä. Hän sai yhden mukaansakin.

Rapakon takaa ukki oli tuonut päässään talonmallin kuisteineen ja ikkunakoristeluineen. Sitä tarvittiinkin uuteen kotiin, sillä hän meni naimisiin vuonna 1914.

Talo lieneekin ollut paikkakunnan ensimmäinen lautarakenteinen asuinrakennus ja on edelleen pystyssä, kiitos serkkujeni.

Kommentoi / Keskustele aiheesta

Kangasalan Sanomat edellyttää, että verkkokeskustelu käydään asiallisesti ja hyvässä hengessä. Poistamme kommentit, joissa loukataan ihmisarvoa, yllytetään rikokseen, rasismiin tai jotka ovat muutoin sopimattomia tai hyvien journalististen tapojen vastaisia.

~
Takaisin ylös