Koti Pääuutiset Suomatkan ampumataulujen äärellä luistaa juttu – ”Ampuminen on meille elämäntapa, emme osaa...

Suomatkan ampumataulujen äärellä luistaa juttu – ”Ampuminen on meille elämäntapa, emme osaa ilmankaan olla”

0
Leo Arminen, Jorma Laakso ja Pertti Munne tapaavat lähes viikottain Suomatkan ampuraradalla.

Kokeneet pistooliampujat Jorma ”Jote” Laakso, Pertti Munne ja Leo Arminen tapaavat kesäisin lähes viikoittain Suomatkan ampumaradalla. Aseet paukkuvat Kymppi-64:n pistoolijaoston harjoitusiltoina, mutta kävijät ehtivät myös vaihtaa kuulumisia ja jutella mukavia.

Kolmikko omaa kokemusta pistoolilajeista yhteensä reilun sadan vuoden verran. Pertti aloitti harrastuksen varhain 1970-luvulla. Jote liittyi seuraan vuonna 1975, ja Leo tuli porukkaan jokunen vuosi myöhemmin. Pertti sai tuntumaa ampumiseen kouluikäisestä lähtien. Kiinnostus pistoolilajeihin virisi armeijan jälkeen.

– Innostus kasvoi vuosien mittaan, ja harjoittelin tiiviiseen tahtiin parhaimpina vuosina.

Ampumaurheilu on Pertille kesäinen harrastus. Monesta muusta pistooliampujasta poiketen hän ei harjoittele talvella ilma-aseradalla. Leo sai ampumisen ensi tuntumat naapurin ilmakiväärillä. Hän osti kuitenkin ilmapistoolin, jolla talviharjoittelu sujui kotioloissa. Keväät toivat miehen ulkoradalle ja ruutiaseiden pariin.

– Lainasin kaverilta vapaapistoolin, mutta en saanut siihen tuntumaa. Ostin vanhan mallin Sakon, jolla ryhdyin opettelemaan puolta lyhyemmän matkan eli 25 metrin lajeja.

Jote arvelee, että nuoruusvuosien lännenelokuvat ja Tex Willer -lehdet saattoivat vaikuttaa valintoihin kiväärin ja pistoolin välillä. Reserviläistoiminta innoitti Joten liittymään myös ampumaseuraan. Hän oli harrastanut ampumista ”aina”, ja kiinnostus lajiin syveni K-64:n jäsenyyden myötä.

– Alkuun mietin, arvaanko lähteä mukaan. Pistooliampujat näyttivät harjoituksissa kovin vanhoilta ukoilta. Kotiuduin kuitenkin pian porukkaan.

Harrastuksen alku oli Joten kohdalla lähinnä revolverilla räiskimistä. Ensimmäinen kilpailuase oli FN, ja tosi treenaus alkoi vuonna 1982 hankitun Sakon siivittämänä. Laji tempasi miehen mukaansa ja samalla kilpailuihin eri puolille Suomea. Jote voitti Karstulan kansainvälisen ampumaviikon kahdesti peräkkäin. Seuran joukkue voitti 1980-luvulla pienoispistoolin SM-pronssia.

Jote on saanut 8 henkilökohtaista SM-mitalia. Ilmapistoolin joukkuekulta tuli Pohjois-Hämeen Ampujien joukkueessa vuonna 2011.

– Kilpailuvietti oli aikoinaan kova, ja se toi menestystäkin. Nyt tulokset menevät enää vain alaspäin.

Seurassa oli kaksi erityisen osaavaa naisampujaa, Margit Eerola ja Kerstin Heikkilä. Pistoolimiehet joutuivat harjoittelemaan tiukasti, koska heille oli kunnia-asia pysyä tuloksissa naisten edellä.

Kilpailujen järjestäminen sekä ratojen rakentaminen ja kunnossapito työllistävät. Pikainen laskenta kertoo, että K-64:n ilma-aserata on muuttanut ainakin seitsemän kertaa.

– Porukan yhteishenki oli vahvimmillaan, kun rakensimme Suomatkaan uuden pistooliradan 30 vuotta sitten. Saimme talkoisiin parhaimmillaan parikymmentä talkoolaista. Siinä oli tekemisen meininkiä, Jote kehuu.

Pistoolijaoston meno on ollut vaisumpaa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Ydinjoukko vanhenee, ja vain jokunen uusi harrastaja on tullut mukaan. Aselain muutos hankaloitti lajin harrastamista, koska pistoolilupien saanti vaikeutui merkittävästi.

– Se on hienoa, että ilmapistooliampujien määrä kasvaa maanlaajuisesti. Ampumakoulut voisivat tuoda täälläkin nuoria harrastuksen pariin. Vetäjien puute on jarruna. Myös ampumaratojen näkymät ovat epävarmat.

Seura on vuokralaisena Suomatkan ampumarata-alueella. Siellä sijaitsevat pienoiskivääri- ja vapaapistoolirata, pistoolirata, haulikkorata, hirvirata ja liikkuvan maalin rata. Kaivannon ilma-aseradan jatko riippuu sairaanhoitopiirin päätöksistä rakennusten käytön osalta. Rata toimii sielläkin vuokratiloissa.

Pistooliampujan perusvarusteita ovat 22 kaliiperin pistooli, aseen lipas, ampujanlasit ja taulupaikkarasia. Kuvasta puuttuu patruunarasia. Pistoolissa oleva punainen pötkylä on turvalippu, joka osoittaa, että ase ei ole ladattu.

Konkarit nauttivat kesäillasta ja keskinäisestä kisasta. Lajina on pienoispistooli. Suoritus sisältää 30 laukausta kouluammuntatauluun ja 30 laukausta kuviotauluun. Kääntyvä taululaite huolehtii kouluammuntasarjojen ja kuvio-osuuden laukausten aikarajoituksista. Miehet astelevat taulujen ääreen aina viiden laukauksen jälkeen. He kirjaavat tulokset ja paikkaavat osumakohdat.

– Tässä on samalla hyvää aikaa jutustella. Yhdessäolo on seurallisempaa täällä 25 metrin radalla kuin vaikkapa ilma-aseradalla, Pertti toteaa.

Jote katsoo, että homma on mukavan rentoa silloin, kun ampujat eivät ota harrastustaan turhan vakavasti. Toisaalta keskittyminen on väistämättä tiiviimpää, jos ampuja on asettanut itselleen tulos- ja menestystavoitteita.

Ikä ei ole ampumaurheilussa este. Jote ja Leo kilpailevat 70 vuotta täyttäneiden sarjassa, kun taas Pertti ampuu kuusikymppisissä. Pertti ei osaa selittää, miksi ampuminen vetää puoleensa. Innostus lajiin vain tulee jostain. Jotekin tietää, että ihminen voi vain hurahtaa johonkin, ja sitten hän haluaa oppia siitä kaiken.

– Ampuminen kehittää keskittymiskykyä. Kun työ toi paineita, radalla oli pakko nollata nuppi ja unohtaa kaikki muu, Jote muistelee.
Pertti kehottaa ampujia pitämään itsekritiikin aisoissa.

– Jos pystyt nauramaan itsellesi, silloin pystyt myös nauttimaan ampumisesta.

Harjoitusilta kääntyy lopuilleen. Miehet vertailevat tuloksia leppoisassa hengessä. Keskustelu siirtyy pistooliradan tuleviin tapahtumiin.

– Käymme täällä niin kauan kuin kuntoa ja jaksamista riittää. Ampuminen on meille elämäntapa, emme osaa ilmankaan olla.

Kommentoi

Kirjoita kommenttisi
Kirjoita nimesi tähän