Talon verran tarinoita

Mikä onni, ettei Kangasalan Lepokotia aikoinaan purettu, kun sellainenkin uhka sen yllä leijui! Tuhat taputusta talon puolustajille ja remontoijille. En keksi parempaa tapaa historian henkiin herättämiseksi kuin vierailu tuollaisessa vanhassa, tarinoita tulvivassa rakennuksessa.
Teimme paikalle pikku kevätretken kirjailijaporukassa viime viikolla. Oppaanamme toimi Kangasalan historian kuin omat taskunsa tunteva Jussi Lehtonen, jonka esittelypuhetta ja talon huoneisiin jatkuvaa kierrosta mukana ollut pikkutyttökin jaksoi seurata silmät tapillaan ja herkeämättä. Niin elävästi silmiemme eteen loihtiutui menneisyys riemuineen ja murheineen, omalaatuisine persoonineen ja värikkäine käänteineen.

Saatoin kuvitella Jalmari Finnen naputtelemassa kirjoituskonetta yläkerran kulmahuoneessaan, Eeva-Liisan Mannerin kulkemassa omalle pikku mökilleen Ukkijärven rantaan ja suuren juhlaseurueen nostelemassa kuohumaljoja salin kesäjuhlissa, 30-luvulla ennen sotaa, pianon sävelten kiiriessä kuistille. Enkä olisi uskonut, että kollegani hiukset aivan oikeasti nousisivat pystyyn ”kummitushuoneessa”! Mutta niin vain kävi: ne kohosivat päälaelta niin, että kutkutus jatkui vielä salissa kahvilla istuessammekin.
Itse en tuossa mainitussa huoneessa kokenut mitään kummia väristyksiä, vaikka kissat kuulemma kieltäytyvät sinne menemästä, ja jotkut ihmisetkin. Sitäkin hauskempaa oli kuulla yhteenvetoa huoneen asukkaan taustasta: hän oli aivan pesunkestävä cowboy, taidemaalari Hugo Enqvist, joka oli elänyt ”natiivielämää” Yhdysvalloissa ja Meksikossa ja tehnyt vielä Suomeen tultuaankin oman leirinsä metsään säikäyttäen paikalle sattuneen naisihmisen pahanpäiväisesti!

Ihan tavallisimmasta päästä eivät taiteilijavieraiden ohella olleet talon emännätkään, Martta, Olla ja Kylli – tsehovilaisittain ”kolme sisarta”, joista kaksi vanhinta rakastui samaan mieheenkin. Ikäneidoksi päätyi lopulta taiteellinen ja temperamenttinen Martta-neiti, joka tunnettiin myös lempinimillä Markku ja Petolintu – hänessä kun oli aimo annos maskuliinisuutta, ja sukunimensä Adler (kotka) hän oli muuttanut Aarnikotkaksi…
Juttua piisaisi sisaruksista, vaikka millä mitalla, mutta tähän piti vielä mahtua sekin, mistä Ukkijärvi sai nimensä: sehän onkin saamelaista perua! Ja se, ettei Lepokoti ole aina ollut nykyisellä paikallaan: alun perin se oli Suomen ensimmäinen kansanopisto, ja sijaitsi kirkon itäpuolella… Missähän kohti tarkemmin ottaen? Pitääpä ottaa selvää. Älyttömän kiinnostavaa tämä historia!

Että tällaista siis yhtälö kiehtova vanha talo plus loistava opas saavat aikaan. Vielä illalla ennen nukahtamistani mietin, kohtaavatko Kuussalon kauniin Kaarinan ja vaeltavan cowboyn haamut Ukkijärven rannassa jonakin kuutamoisena yönä, pohjaan uponneiden kirkonkellojen kumutessa.