Luin kolmisen viikkoa sitten Maaseudun Tulevaisuudesta teatterialan elämänurakseen valinneen Petteri Summasen haastattelun.
Mies työskentelee tv-ohjelmia tuottavan yhtiön kehityspäällikkönä, mutta viime aikoina hän on ollut julkisuudessa lokakuussa ensi-iltansa saaneen Yösyöttö-elokuvan pääroolin ansiosta.
Haastattelun perusteella pidän yksinhuoltajaisän kasvattamaa, 48-vuotiasta Summasta ajattelevana ja tuntevana ihmisenä. Lukijana saan käsityksen, että elämänkokemukset ovat muokanneet Summasta ja tehneet hänestä periaatteen ihmisen.
Esimerkiksi parisuhteesta hän sanoo: Parisuhteen pitää perustua siihen, että rakastetaan ja arvostetaan toista ja osataan jakaa tilaa.
Oma perhe onkin miehelle ykkösasia ja hän haluaa kasvattaa lapsensa kahden vanhemman perheessä. Myös työasioissa mies on ollut tuntosarvet pystyssä: loppuun kulumisen merkit huomattuaan hän vaihtoi työpaikkaa.
Summanen syntyi Säkylässä, on asunut useilla paikkakunnilla ja asuu nykyään Helsingissä, jonne hän muutti teatterikorkeakouluun päästyään.
Avarakatseisena pitämäni Summanen, luovan alan ammattilainen, yllättää minut kesken haastattelun todetessaan: Pidän epäilyttävinä kaikkia ihmisiä, jotka ovat elämänsä aikana päässeet kotoa alle 50 kilometrin päähän. Ei sillä tavoin pääse irti tissistä.
Asun syntymäkodistani vain kymmenen kilometrin päässä eli pidän Summasen mittapuulla yhä tissistä kiinni.
Aluksi närkästyin miehen näkemyksestä. Minäkö muka epäilyttävä ihminen? Miksi olisin kielteisellä mielikuvalla varustettu vain siksi, että asun mieleisessä paikassa ja saan tehdä työtä lähellä kotiani?
Myös tuntemieni maaseutuyrittäjien työ vaatii asumista kotona tai ainakin kotiseudulla, eivätkä he ole silti nyhveröitä saati epäilyttäviä.
Moneen kylään tai pienelle paikkakunnalle on syntynyt niin hyvä henki ja elämän maku, että sukupolvi toisensa perään haluaa asettua niihin asumaan.
Kaavoitus- ja keskittämispolitiikka voi aiheuttaa sen, että maaseudulla kodin eli tissin lähellä pysyminen on paljon vaikeampaa kuin sieltä lähteminen. Se on harmi, sillä sitoutuminen synnyinseutuun on arvokasta eikä se mielestäni juurikaan eroa sitoutumisesta hyvään parisuhteeseen ja perheeseen.
Henkilökohtainen närkästymiseni Summasen ajatuksia kohtaan suli lopulta kokonaan, kun huomasin tarkastella asiaa kaupunkilaisnäkökulmasta.
Esimerkiksi 1,2 miljoonasta pääkaupunkiseudulla asuvasta noin puolet asuu yhä synnyinseudullaan. He ovat edelleen alle 50 kilometrin päässä kotoaan.
Summanen ei avannut, millä tavoin hän kokee henkilön epäilyttäväksi. Kotikulmieni ihmiset ovat rehtejä ja avarakatseisia eivätkä ihmiset muuallakaan vaikuta arvelluttavilta.
Me synnyinseuduillemme asettuneet maaseudun ja kaupunkien asukkaat, olkaamme tississä kiinni ylpeinä omastamme.
